"Kuningas on saanut kirjeemme, mutta he eivät päästäneet meitä hänen puheilleen."
"Kuka sen kielsi?"
"Ei kukaan kieltänyt, mutta pari kolme kuninkaan uskottua neuvonantajaa ja hovimiestä — jotka eivät taida olla pettureja parempia, koettavat kaikin tavoin estää meitä keksien valheita ja juonia, jotta saisivat meidät menettämään aikaa. Pahimmat heistä ovat George de la Tremouille ja Reimsin arkkipiispa. Niin kauvan kuin voivat kuningasta pidättää toimettomuudessa taikka kokonaan kietoa hänen ajatuksensa juhliin ja turhiin huvituksiin, ovat he itse vallassa. Jos hän heräisi välinpitämättömyydestään ja itse miehen tavalla ryhtyisi taistelemaan kruununsa ja valtakunnan puolesta, niin heidän mahtinsa olisi mennyttä. Mitä he välittävät maansa perikadosta, kun vain itse pääsevät valtaan."
"Puhuitteko muiden kuin heidän kanssaan?"
"Emme hoviväen kanssa — he ovat kaikki noiden herrain nöyrimpiä palvelijoita ja orjia, jotka puhuvat vain heidän mielikseen ja tekevät heidän tahtonsa. He kohtelivat meitä halveksivasti, kääntyivät ja poistuivat, kun vain lähestyimme heitä. Mutta me puhuimme Orleansin lähettiläiden kanssa, ja he sanoivat vihastuneina ja pahoillaan, että kuningas on kuin noiduttu, eikä välitä muusta kuin huvituksistaan. Jokaisen täytyi heidän mielestään kummeksia sitä, että kuningas mitään tekemättä antaa maansa joutua vihollisten kynsiin. Hän on täällä kaukaisessa valtakuntansa sopukassa kuin hiiri satimessaan. Linna, jossa hän oleskelee, on kuin hauta, eikä kuin kuninkaallinen asunto, huonekalut ovat vanhat ja koinsyömät, samoin seinäverhot. Joka paikassa on vain hävityksen kauhistusta ja tämän kaiken kurjuuden keskellä ovat kuningas ja hänen suosikkinsa puettuina kultaan, samettiin ja silkkiin, niin loistokkaasti, että tuskin missään maailman hovissa saa nähdä sen vertaa. Hän kyllä tietää, että meidän kurja kaupunkimme taistelee nälkää, ruttoa ja vihollisen ylivaltaa vastaan ja että kun se lannistuu, on koko Ranska menetetty, mutta hän ei sittenkään tee mitään meitä pelastaakseen, hän ei tahdo edes meitä nähdä eikä rukouksiamme kuulla. Näin puhuivat Orleansin lähettiläät epätoivon vallassa."
Johanna sanoi ystävällisesti:
"Se on surkeaa, mutta heidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Kohta on
Dauphin heitä kuuleva, sanokaa se heille."
Hän nimitti kuningasta yhä vielä Dauphiniksi eli perintöprinssiksi, sillä Johannan mielestä hän ei vielä ollut kuningas, koska ei ollut kruunattu.
"Kyllä me sanomme heille kaikki ja se heitä rauhoittaa, sillä he uskovat, että sinä olet Jumalan lähettiläs. Mutta arkkipiispa ja hänen liittolaisensa ovat uskotelleet erästä sotavanhusta, Raoul de Gaucourtia, jolla on korkea virka hovissa ja muuten rehellinen mies vaikka ei mikään teräväpäinen — ettei saata ymmärtää, kuinka alhaista sukua oleva, kaikkeen sotataitoon oppimaton tyttö, voi heikolla kädellään saada voittoja, kun vanhat sotauroot turhaan viidenkymmenen vuoden aikana ovat taistelleet vihollista vastaan. Ei hänkään siis tahtonut meitä kuunnella, vaan pilkkasi meitä."
"Kun Herra itse taistelee, on yhdentekevää, onko se käsi, joka hänen miekkaansa käyttää, heikko vai vahva. Sen hän aikanaan kyllä saa nähdä. — Eikö koko linnassa sitten ole ketään, joka meitä suosisi?"