"On tosiaankin — kuninkaan anoppi, Sicilian kuningatar, Yolande, joka on viisas ja hyvä. Hän puhui sieur Bertrandin kanssa."
"Hän meitä suosii ja vihaa kuninkaan viettelijöitä", sanoi Bertrand. "Hän kyseli minulta tarkasti kaikkia asioita ja kun olin lopettanut puheeni, istui hän niin kauvan ääneti, että luulin hänen melkein nukkuneen. Mutta vihdoin hän sanoi hitaasti ikäänkuin olisi itsekseen puhunut: 'Lapsi, vasta seitsemäntoista vuotias — heikko neito — kasvanut maalla — tottumaton sotatapoihin ja aseiden käyttöön — ujo, vaatimaton ja nöyrä — hän heittää paimensauvansa, pukeutuu rautaan ja taistellen kulkee läpi vihollisen alueen, pelkäämättä ja epäilemättä — ja tulee tänne — hän, jolle kuninkaan pelkkä näkeminen mahtaa olla juhlallista ja pelottavaa — aikoo rohkeasti käydä kuninkaan eteen ja sanoa: Elä pelkää, Jumala on lähettänyt minut pelastamaan sinut! — Mistä olisi hän saanut tuon uskon ja rohkeuden, ellei itse Jumalalta!' Kuningatar vanhus oli jälleen ääneti syviin ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin hän lausui: — 'Olkoon hän Jumalan lähettämä tai ei, niin hän epäilemättä on kuitenkin etevämpi tavallisia ihmisiä — sillä hänessä on salainen voima, joka tekee pelkureista sankareita ja saa masentuneet, epätoivoiset joukot uudelleen koolle, jotta tulisin katsein laulut huulilla käyvät sotaan ja rajuilman tavoin karkottavat vihollisen! — Tuommoinen henki nyt voi pelastaa Ranskan, mutta ei mikään muu. Jumalan Henki on varmaankin tuossa lapsessa — kuinka hän muuten olisi voinut sankarin tavoin päästä tänne näinä vaarallisina aikoina? — Kuninkaan täytyy saada hänet nähdä ja puhutella häntä!' — Näin hyvästi puhuen hän antoi minun lähteä ja tiedän, että hän pitää lupauksensa, vaikka häntä vastaan kuinkakin juoniteltaisiin."
"Olisi tuo nainen kuninkaana hänen sijassaan!" sanoi toinen ritareista. "Sillä kuningasta tuskin saa virkoamaan siitä toimettomuudesta, johon hän on vaipunut. Sanotaan, että hän on menettänyt kaiken toivon ja haluaa vain paeta pois johonkin kaukaiseen maahan ja kätkeytyä sinne. Hän kuuluu olevan kuin noiduttu — on kuin joku paino häntä rasittaisi ja riistäisi häneltä kaiken voiman — ei kukaan tiedä, mikä häntä painaa."
"Minä tiedän sen", sanoi Johanna hiljaisesti, mutta varmasti. "Minä tiedän sen salaisuuden, joka häntä painaa, mutta sitä ei tiedä muut kuin Jumala. Kun saan nähdä hänet, ilmoitan hänelle jotakin, joka poistaa kaiken hänen epäilyksensä ja tekee hänestä kuin uuden ihmisen."
Olimme menehtyä uteliaisuudesta, mutta ei kukaan uskaltanut tiedustaa häneltä ja jos kohta olisimme niin tehneet, ei se olisi mitään auttanut, koska hän kaiken lapsellisen avomielisyytensä ohella aina osasi säilyttää salaisuuksia, joita hänellä ei ollut lupa ilmoittaa.
Seuraavana päivänä sai kuningatar Yolande todellakin tahtonsa täytetyksi, sillä huolimatta kaikista hoviväen estelemisistä, sai hän kuninkaan vastaanottamaan nuo kaksi ritaria ja kuulemaan, mitä heillä oli sanottavana. He kertoivat kuninkaalle, kuinka puhdas ja tahraton Johannan luonne oli ja kuinka suuri ja jalo henki häntä innosti ja he rukoilivat kuningasta uskomaan ja luottamaan siihen, että Johanna oli lähetetty Ranskan pelastajaksi ja että hän sallisi tytön tulla puheilleen. Kuningas kuunteli heitä liikutettuna ja lupasi pitää asian mielessään sekä kuulustella neuvonantajainsa mielipidettä. He palasivat iloisina majataloon.
Vähän myöhemmin samana päivänä syntyi majatalossa suuri hälinä ja isäntä itse juoksi luoksemme ja ilmoitti, että kuningas itse oli lähettänyt joukon korkea-arvoisia pappeja ja hurskaita hengen miehiä puhumaan tuon kuuluisan tytön kanssa. Sitten hän kiiruhti takaisin, mutta pian palasi hän jälleen syvään kumarrellen, tuoden muassaan neljä komeaa piispaa sekä suuren joukon pappeja ja maallikoita huoneeseen, jossa Johanna istui.
Johanna nousi seisomaan ja me samoin. Piispat asettuivat istumaan eikä pitkään aikaan sanottu mitään, sillä heidän tuli puhua ensin, mutta he olivat niin hämmästyneinä nähdessään, minkälainen lapsi oli saanut niin paljon melua aikaan, etteivät aluksi voineet puhua mitään. Vihdoin eräs heistä lausui Johannalle, että koska he olivat kuulleet hänellä olevan asiaa kuninkaalle, olivat he nyt saaneet käskyn tulla sitä kuulemaan, ja pyysivät hänen suoraan ja viipymättä ilmoittamaan heille asiansa.
Tämän kuultuamme tulimme hyvin iloisiksi ja olen varma siitä, että kaikki samoin kuin minä rukoilimme Jumalaa armossaan antamaan Johannalle voimaa ja taitoa oikein asiansa esittämään, jotta nämä mahtavat ja ylhäiset miehet olisivat uskoneet hänen kutsumustaan.
Mutta kuinka hämmästyimme kuullessamme Johannan vastauksen. Hän seisoi heidän edessään nöyränä, pää kumarruksissa ja kädet ristissä tarkkaavasti kuunnellen heidän puhettansa. Mutta heti, kun he vaikenivat, nosti hän päänsä ja katsoi heihin niin levollisesti ja vakavasti kuin olisi hän ollut kuninkaan tytär ja vastasi yksinkertaisella äänellään ja tavallaan: