"Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutta minun tulee ilmoittaa asiani kuninkaalle itselleen."
Kaikki hämmästyivät ja vaikenivat hetkeksi ja heidän kasvoillensa lensi puna, sitten sanoi jälleen ensimmäinen puhuja:
"Uskallatko halveksia kuninkaan käskyä, kun et puhu asiaasi hänen lähettiläilleen?"
"Jumala itse on käskenyt minun ilmoittaa sanoman ainoastaan kuninkaalle, enkä minä uskalla muita kuulla kuin häntä. Pyydän, viekää minut Dauphinin luo."
"Elä ole mieletön, vaan puhu nyt asiasi! Eläkä menetä turhaan aikaa."
"Te erehdytte, arvoisat Herran palvelijat, ei asia niin ole. En ole tullut tänne puhumaan teidän kanssanne, vaan pelastamaan Orleansia, ja viemään Dauphinin hänen kaupunkiinsa Rheimsiin ja siellä kruunaamaan hänet."
"Onko tämä se sanoma, jonka viet kuninkaalle?"
"Pyydän anteeksi, mutta vielä huomautan, ettei minulla ole teille sanomia."
Silloin nousivat kuninkaan lähettiläät suuresti vihastuneina ja poistuivat huoneesta, me ja Johanna lankesimme polvillemme heidän mentyään.
Olimme synkän näköisiä ja pahat aavistukset painoivat sydämmiämme. Kallis hetki oli turhaan rauvennut — ei kukaan meistä ymmärtänyt eikä hyväksynyt sillä hetkellä Johannan käytöstä, vaikka hän muutoin näytti niin viisaalle. Vihdoin rohkeni sieur Bertrand kysyä, miksi hän ei nyt käyttänyt hyväkseen tätä kallista tilaisuutta, jolloin olisi saanut asiansa kuninkaalle esitetyksi.