Huomattava on, että kaikkia lapsia, jotka kasvoivat Domrémyssä, sanottiin vanhastaan "Puun lapsiksi", ja tuo nimi oli heille rakas ja kallis, koska sitä seurasi ihmeellinen ja salaperäinen lahja — semmoinen, että kun joku noista Puun lapsista oli lähellä kuolemaa, ilmestyi puu hänelle vihantana ja kauniina kuin parhaana kesän aikana — jos nimittäin sen ihmisen sielu oli saanut Herran armon. Toiset sanoivat tosin, että näky oli kahtalainen — että puu vuotta tai paria ennen sen ihmisen kuolemaa, jonka sielu oli synnin ja pahuuden kahleissa, ilmeni varotuksena, mutta että se oli silloin paljas ja alaston kuin talvella ja että silloin syntisen valtasi sanomaton kauhu ja katumus. Sille, joka sitten teki parannuksen, näyttäytyi puu jälleen kuolinhetkellä kaikessa kesäisessä ihanuudessaan, mutta ellei parannusta tehty, ei puutakaan nähty ja silloin tiesi sielu raukka ijankaikkiseen kadotukseen joutuvansa. Toiset kuitenkin sanoivat, että näky ilmestyy vain kerran, ja ainoastaan niille, jotka puhtaina ja viattomina kuolevat kaukaisella maalla, kipeästi kaivaten jotain muistoa rakkaasta, etäällä olevasta kodista.
En tiedä kuinka lienee, mutta sen vain tiedän, että kun Puun lapset kaukaisella maalla tuntevat kuoleman lähestyvän, kääntävät he — kun heidän sielunsa on saanut rauhan Jumalassa — himmeät kaipaavat katseensa kotia kohti ja näkevät silloin ikäänkuin pilvien lomitse tuon ihmeellisen puun kevätvihantana loistavan kultaisessa päivänpaisteessa; he näkevät kukkakedon joen rantaan asti ja hengittävät vielä kerran kotikukkain suloista tuoksua. Näky katoaa pian — mutta he ymmärtävät merkityksen! — ja kuolevan ympärillä seisojat näkevät myös hänen kirkastuneista katseistaan, että taivaasta tuli hänelle toivottu sanoma. Minäkin vanhana ja murtuneena odotan iloisena luottaen sitä hetkeä, jolloin Herra minut luokseen kutsuu — sillä minullekin on suotu armo, että olen saanut nähdä puun. Olen sen nähnyt ja pääsen kohta rauhaan.
Vanhastaan on ollut tapana, että lapset hyppiessään piirissä Haltijapuun ympärillä ovat laulaneet puun laulua nimeltä La chanson de L'Arbre Fée de Bourlemont [suomeksi: Bourlemontin Haltijapuun laulu]. Sitä lauletaan vanhalla kauniilla säveleellä, jota kaikki lapset ovat kuulleet äitinsä hyräilevän ja joka minun korvissani on soinut kaiken ikäni lohdutukseksi ja iloksi, kun sydäntäni surut ja huolet ovat painaneet.
Ei yksikään muukalainen saata ymmärtää laulun merkitystä maanpakolaisuudessa oleville puun lapsille ja kuinka se kautta aikain on heitä lohduttanut ja vahvistanut, muistoon johdattaen kaukaista, rakasta, rauhallista ja ihanaa kotia.
Haltijapuun laulu.
Kuin vihanta sun latvas on!
Arbre Fée de Bourlemont,
Sä otit lasten kyyneleet
Ja kuulit heidän huokaukset,
Näin lohdun toit
Ja ilon soit,
Taas sydämmiinsä lämmön loit.
On runkos suora, mutkaton,
Arbre Fée de Bourlemont.
Lasten lempi, rakkaus
On kautta aikain aina uus,
He lauluillaan
Ja riemuillaan
Sun pilviin saivat kohoomaan.
Ain' muistos ompi verraton,
Arbre Fée de Bourlemont!
Sun ihanuutes iloittaa
Ja murheissakin lohduttaa,
Kun kaukana
Ja vieraana
On meistä armas kotimaa.
Tuon laulun olen Johannan kanssa laulanut monta, monta kertaa, ja sentähden on se minulle vieläkin paljon rakkaampi ja kalliimpi kuin se muutoin olisi.
Haltijat olivat siellä vielä meidän aikanamme, vaikka emme koskaan niitä nähneet. Sillä noin sata vuotta ennen sitä aikaa Domrémyn pappi, joka oli ankara herra eikä niin hyväsydämminen kuin Guillaume isämme, oli pitänyt juhlallisen messun puun alla ja manannut kaikki metsän haltijat ja peikot paholaisen joukkona pannaan. Sitten hän ankarasti kielsi niitä näyttäytymästä kellekään ihmiselle ja jos eivät tottelisi, uhkasi hän karkottaa heidät ainiaaksi koko paikkakunnalta. Mutta näkymättöminä henkinä, niinkuin jo sanoin, suojelivat ne vieläkin puuta, pitivät veden lähteessä kirkkaana ja ajoivat pois kaikki myrkylliset eläimet ja pistävät hyönteiset sen läheisyydestä, niinkuin kaikki siihen aikaan hyvin huomasimme.