Neljäs luku.
Talvi-iltoina istuimme usein yhdessä vanhan Jacques d'Arc'in suuressa tuvassa, missä iloinen tuli loimusi liedellä ja missä nuoret leikkivät ja lauloivat ja vanhat kertoivat ihmeellisiä satuja ja tarinoita myöhään yöhön.
Eräänä talvi-iltana — jota talvea vielä vuosien perästä mainittiin kovaksi talveksi — olimme jälleen tavallisuuden mukaan sinne kokoontuneet. Ulkona vinkui ankara myrsky ja lumiräntää satoi lakeisesta alas. Minusta tuntui hauskalta kuunnella tuulen pauhua, kun itse sai istua suojassa ja lämpimässä. Meillä oli suojaa ja lämmintä, ja puhe, laulu ja nauru kaikuivat tuvassa. Sitten saimme illalliseksi lämmintä puuroa ja papuja ja voitaleipää, ja ruokahalu oli kaikilla hyvä.
Pieni Johanna istui puurokuppeineen erillään eräässä nurkassa kaikkein elätti-eläintensä keskellä, joille hän jakoi ateriastaan. Hänellä oli paljon semmoisia hoidettavia, sillä kaikki kodittomat kissat, loukkaantuneet koirat ja onnettomat eläimet turvautuivat häneen, linnut ja metsäneläimetkään eivät häntä peljänneet, vaan arimmatkin niistä ikäänkuin aavistivat, että hän oli niiden ystävä. Hän puolestaan oli niille kaikille vierasvarainen, sillä kaikki eläimet olivat hänelle yhtä rakkaat, koska olivat ihmistä heikompia ja avuttomampia. Hän tosin antoi niiden vapaasti tulla ja mennä, mutta ne viihtyivät hänen seurassaan niin hyvin, etteivät tahtoneet poiskaan lähteä. Vanha Jacques tosin ärisi nähdessään noita joutavia syöttiläitä, mutta hänen vaimonsa sanoi, että Herra itse oli antanut lapselle sellaisen mielen ja ettei niitä sentähden saanut pois karkottaa. Ja tyttö sai siis olla rauhassa lemmikkeineen, ja siinä hän nyt istui, kanit, oravat, linnut, kissat ympärillään, kaikki hyvässä sovussa.
Kun näin istuimme yhdessä, koputettiin ovelle. Ja sisään astui kulkija — laiha ja huonoissa vaatteissa oleva kerjäläinen, jommoisia näinä sota-aikoina paljon liikuskeli. —
Hän kopisteli jalkojaan, pudisti lunta huonoista vaatteistaan, katseli sitten nälkäisenä esillä olevaa ruokaa, tervehti nöyrästi ja sanoi, että hyvältä tuntui tämmöisenä iltana istua loimuavan valkean ääressä hyvässä suojassa ystäväin seurassa, — ja että Jumala armahtakoon kodittomia, joiden täytyy kulkea ulkona kylmässä ja pimeässä.
Ei kukaan vastannut hänelle sanaakaan tervehdykseksi, ja kun hän katseli ympärilleen, rupesi hänen leukansa vapisemaan ja hän peitti kasvonsa käsiinsä ikäänkuin salatakseen liikutustaan.
"Istu paikoillasi!"
Näin ärjäsi vanha Jacques d'Arc Johannalle, joka seisoi vieraan edessä ja tarjosi hänelle puurokuppiansa. Mies sanoi:
"Jumala kaikkivaltias sinua siunatkoon, rakas lapsi!" ja sitten kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan, mutta hän ei uskaltanut ottaa puuroa.