"Etkö sinä kuule? Istu paikoillasi, sanon!"
"Isä, hänen on nälkä — etkö näe, että hänen on nälkä", sanoi vain
Johanna.
"Tehköön sitten työtä. Tuollaiset kulkijat syövät meidät puti puhtaiksi, että meidän on kohta lähteminen talosta; olen sanonut, etten sitä enää kärsi. Hän näyttää oikein rosvolta — mene paikoillesi, sanon minä."
"Isä, hänellä on nälkä — hän saa minun puuroni — minä en enää tarvitse mitään."
"Vai et sinä tottele — roistot ja laiskat eivät tarvitse apua kunnon ihmisiltä, jotka itse saavat hankkia ruokansa. Meillä on kyllin köyhiä omassa kylässämme. Kuuletko, Johanna?"
Tyttö laski kupin käsistään ja meni isän luo.
"Jos sen kiellät, isä, täytyy minun totella, mutta ajattele ensin vähän, — tuon miesraukan vatsa on nälissään, eikä se ole tehnyt mitään pahaa, jos hän itse olisikin huono ihminen. Isä rakas anna — —."
"Sinä et ymmärrä, lapsi. Tee niinkuin käsken."
Mutta nyt rupesi Aubrey, kylänvanhin puhumaan. Hänellä oli hyvä puhelahja ja selittäminen ja väitteleminen olivat hänen mielitekojaan, koska hän muka silloin sai jokaiselle näyttää mestaruuttaan puhujana. Nyt hän nousi, nojasi kättänsä pöytään ja sanoi:
"Tässä asiassa olen toista mieltä kuin sinä, arvoisa veljeni, sekä ryhdyn tämän arvoisan seuran edessä todistamaan", hän nyökäytti päätään vakuuttavasti, "ettei lapsen äskeinen lausunto suinkaan ole niin järjetön kuin se ajattelemattomasta katselijasta näyttää. Sillä pitäisihän olla kyllin todistettu ja näytetty, että miehen pää yksin hallitsee koko ruumista. Vai onko täällä ketään, joka tämän taitaa kieltää?" Hän katseli jälleen ympärilleen, mutta ei kukaan ruvennut häntä vastustamaan. "Siis hyvä — mitään erityistä ruumiinosaa ei saata pitää vastuunalaisena niistä teoista, joita se toimittaa pään käskystä; siis on pää yksin vastuunalainen niistä rikollisista töistä, joita ihmisten jäsenet toimittavat, oli se sitten käsi tai jalka tai joku muu ruumiinjäsen. Hyvä, otaksukaamme nyt, että hiilihanko tuolla, arvoisa veli, kaatuu jalallesi ja siten tuottaa sinulle kipua tai pakotusta. Tuleeko mielestäsi siis rangaista sitä siitä vahingosta, minkä se on tehnyt? — Ei suinkaan. Missä vapaata tahtoa puuttuu, siinä ei myöskään ole edesvastuuta. Olenko oikeassa vai väärässä?" Vastauksena kuului myöntyvä hyminä, toinen nykäsi toistaan ja kuiskasi, ettei kukaan osannut niin hyvin selittää asiaa kuin kylänvanhin. — "Nyt siis, arvoisa veli ja korkeasti kunnioitetut läsnäolijat, itse riita-asiaan, nimittäin vatsan ja pään keskinäiseen suhteeseen ja osallisuuteen edesvastuusta. Nyt tahtoisimme huomauttaa tässä suhteessa vatsan ja ennen mainitun hiilihangon suurta yhtäläisyyttä. Minun täytyy pyytää kunniallista yleisöä ottamaan tämän tarkasti huomioonsa. Voikohan vatsa lujasti päättäen ja vapaasta tahdostaan murhata? — Voiko se varastaa? — Tehdä murhapolttoa? — Ei, ja taas ei. No — huomaa nyt! — Voikohan hiilihanko tehdä kaikkea tätä? — Ei suinkaan." Yhä selvempää ihmettelyä kuului. "Siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet — vatsa ei voi lujasti päättäen ja vapaaehtoisesti tehdä rikosta, eikä sitä siis saata pitää siitä vastuunalaisena — siitä olemme yksimieliset. Joka siis oli todistettava: vatsaa ei koskaan voi pitää rangaistuksen alaisena niistä rikoksista, joita pää miettii ja panee toimeen. Josta seuraa: — että suurinkin rikollinen ja häpeällisin rosvo saattaa omistaa viattoman, puhtaan ja turmelemattoman vatsan, ja samoin: että meidän hyvinä kristittyinä ja armeliaina ihmisinä tulee sekä ravita nälkäistä vatsaa, joka syntisen ruumiissa säilyy, että myös tehdä se ilolla, kun ajattelemme, kuinka viattomana ja nuhteettomana mainittu vatsa on voinut olla kaikissa kiusauksissa ja sille vastenmielisissä oloissa. Olen puhunut."