Määrätyllä ajalla eräs ylhäinen kreivi suuren seurueen mukana tuli saattamaan Johannaa kuninkaan luo ja nuo kaksi aatelismiestä ja minä saimme häntä seurata, koska kuuluimme hänen julkiseen virkakuntaansa.
Kun tulimme vastaanottosaliin, kohtasi meitä kaikkia tuo komeus ja loisto, jota jo mielessämme olimme kuvailleet, vaikka tosin emme olleet voineet aavistaa kaikkea sitä, mitä nyt näimme. Kuninkaalliset vahdit kirkkaine aseineen ja keihäineen seisoivat ovella, ja salin molemmat sivut helottivat kuin kukkasarakkeet ja loistivat taivaankaaren värisinä, niin komeita ja kalliita olivat ne puvut, jotka sekä herroja että naisia verhosivat, ja kulta- ja jalokivikoristeet säteilivät satojen tulisoihtujen valossa. Ovelta salin perälle oli käytävä, joka johti suoraan korotetulle, katetulle valtaistuimelle, jossa istui majesteettinen olento kruunu päässä ja vaippa hartioilla.
Oven luona seisoi neljä torvensoittajaa kullalla kirjatuissa sotilaspuvuissa käsissä pitkät torvet ja niistä riippuivat neliskulmaiset liput, joihin Ranskan vaakuna oli ommeltu. Kun Johanna kreivin taluttamana astui sisään, kohottivat he torvet huulilleen ja puhalsivat pitkän, voimakkaan säveleen ja meidän kulkiessamme eteenpäin kaarevan, maalatun katoksen alla, uudistui tämä kuusi kertaa. Molemmat nuoret ritarimme oikasivat itsensä suoriksi ja astuivat vakavina ja sotilasmaisina, ylpeinä siitä kunniasta, jota näin osoitettiin tuolle talonpoikaistytölle.
Johanna kulki kreivin kanssa edellä ja toiset seurasivat vähän matkan päässä. Ylhäinen kreivi kumartui maahan asti, mainitsi Johannan nimen, kumartui jälleen ja vetäytyi sitten lähellä olevain korkeain herrain joukkoon.
Kaikkein silmät olivat kiintyneet Johannaan ja kaikki näkyivät ihmettelevän hänen sulouttaan ja nöyrää kainouttaan. Kaikkein huulet olivat liikkumattomat, merkkinä siitä, että ihmiset, jotka harvoin unohtivat itsensä, nyt sen tekivät ja etteivät ajatelleet muuta kuin mitä sillä hetkellä näkivät.
Mutta vähitellen he jälleen tointuivat ja toiset vetivät suutaan pilkalliseen hymyyn. Nyt he uudestaan kiinnittivät katseensa Johannaan ja näyttivät hyvin uteliailta, mitä hänen piti tehdä — heillä olikin erityinen ja salainen syy tähän uteliaisuuteen.
Mutta he näkivät, ettei Johanna kumartunut eikä edes painanut päätään alas nöyryyden merkiksi, vaan seisoi äänettömänä tuijottaen valtaistuinta.
Minä silmäilin De Metziä ja hämmästyin hänen kalpeuttaan ja kuiskasin hänelle: "Mitä tämä merkitsee, mitä?"
Hän vastasi niin hiljaa, että tuskin saatoin häntä kuulla: "He tahtovat koetella häntä ja tehdä hänestä pilkkaa hänen kirjeensä johdosta. Tuo ei ole kuningas, hän on toisten joukossa."
Sitten katsoin jälleen Johannaan. Hän käänsi samassa päätään ja hänen silmänsä kiitivät pitkin ritarien ja jalosukuisten naisten loistavaa riviä. Äkkiä hän huomasi heidän joukossaan aivan nuoren miehen toisia yksinkertaisemmassa puvussa; sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän juoksi ja lankesi hänen jalkainsa juureen, syleillen hänen polviansa ja huudahti suloisella, soinnukkaalla äänellään, joka nyt vapisi syvien tunteiden liikuttamana: