"Hän on meitä kaikkia viisaampi — nyt niinkuin aina."
Johannan kielto ei jäänyt seurauksia vaille. Kuningas rupesi kunnioittamaan nuoren tytön rohkeutta, tämä kun uskalsi pitää oman päänsä, ja hänkin päätti tällä kertaa seurata omaa tahtoaan vasten kaikkia vääriä neuvonantajia. Hän pyysi Johannan muuttamaan tuosta yksinkertaisesta majatalosta Coudrayn linnaan, jossa hänet uskottiin hovimestari Raoul de Gaucourtin vaimon äidilliseen huostaan. Kun uutinen siitä armosta, jonka kuningas oli suvainnut hänelle osoittaa, levisi kaupunkiin, kiiruhtivat kaikki hovin ylhäiset herrat ja naiset häntä tapaamaan ja jokainen tahtoi nähdä ja kuulla tuota ihmeellistä tyttöä, jonka nimi nyt oli kaikkein huulilla ja joka oli kieltäytynyt kuulemasta kuninkaan lähettiläitä.
Johanna miellytti heitä kaikkia rakastettavalla, teeskentelemättömällä olennollaan ja itse aavistamattomalla kaunopuheisuudellaan, ja parhaimmat, jaloimmat heistä tunnustivat, että hän tuntui tavallisia ihmisiä ylevämmältä ja arvokkaammalta. Ei ylhäinen eikä alhainen voinut nähdä hänen kasvojaan taikka kuulla hänen ääntään ja olla hänestä välinpitämätön.
Kuudes luku.
Kuninkaan neuvonantajat koettivat kuitenkin kaikin tavoin viivyttää aikaa ja pyysivät häntä tarkkaan miettimään niin tärkeää asiaa ja varomaan seurauksia. Sitä varten lähetettiin nyt Johannan luo joukko pappeja tarkkaan tutkimaan hänen mainettaan ja elämätään aina lapsuudesta asti. Tähän tietysti oli kuluva monta viikkoa ja minusta tuntui melkein siltä kuin joku, jonka talo oli tulessa, olisi kieltänyt toisen sitä sammuttamasta, kunnes hän olisi hankkinut todistuksen siitä, että tämä aina tunnollisesti oli pitänyt pyhäpäivän säännöt.
Nämä viivytykset tuntuivat meistä nuorista äärettömän pitkiltä; mutta vihdoin tuli tieto, että kuningas oli suostunut Yolande kuningattaren ja ritareimme pyyntöihin ja todellakin päättänyt vastaanottaa Johannan.
Johanna kuuli tämän uutisen kiitollisena ja levollisena, mutta me toiset olimme siitä melkein hämmentyneet, koska emme milloinkaan olleet nähneet kuningasta ja kuvailimme mielissämme aivan satumaiseksi kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä häntä ympäröisi.
Mutta molemmat ritarimme taas olivat levottomia Johannan puolesta, koska vastaanotto tapahtuisi illalla ja he pelkäsivät kovasti, että Johanna viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan aivan hämmästyisi nähdessään häikäisevän valon pitkistä tulisoihturiveistä ja tuon komean ihmisjoukon loistavissa puvuissaan, että hän, tuo yksinkertainen maalaistyttö joutuisi aivan ymmälle, eikä saattaisi mitään puhua. Itsekseni ajattelin, että kyllä olisin voinut heitä rauhoittaa, jos olisin uskaltanut puhua, mitä tiesin. Hämmästyisikö Johanna tuota turhaa, katoovaista, kuninkaallista komeutta ja loistoa, hän, joka kasvoista kasvoihin oli katsellut taivaan sotajoukkoja, ruhtinaita ja valtoja, Jumalan pyhiä enkeleitä ja ylienkeleitä äärettömiin asti — ja puhunut Herran pyhien kanssa ja nähnyt taivaat avoinna sellaisen kirkkauden loisteessa, johon ei mitään maallista valkeutta saata verrata? —
Yolande kuningatar toivoi, että kuningas ja hoviväki mieltyisivät Johannaan ja tahtoi sentähden vaatettaa hänet kalliiseen pukuun ja loistaviin koreuksiin, joita hän olisi omasta varastostaan tytölle antanut. Mutta siihen ei Johanna suostunut, vaan pyysi hartaasti, että hän saisi esiintyä yksinkertaisessa vaatetuksessa, joka paremmin sopi Herran nöyrälle palvelijalle ja valitulle aseelle. Silloin tuo hyvä kuningatar teetti hänelle valkean, hopeakoristeisen puvun, josta usein olen teille kertonut ja jota en vielä vanhoilla päivillänikään saata mielenliikutuksetta muistella, niinkuin sydän sykähtää kuullessaan suloista soittoa tai laulua. Niin, hän oli siinä puvussa kuin laulu, kuin unelma, kuin korkeampi olento.
Hänellä oli tämä vaatetus sitten usein juhlatilaisuuksissa ja sitä säilytetään vieläkin Orleansin kaupungin aarreaitassa, jossa myöskin on hänen miekkansa ja hänen lippunsa ja muita pyhiä tavaroita, jotka ovat olleet hänen omiansa.