"Minä annan teille sen merkin ja sitten ette enää epäile. Sydämessänne on salainen epäilys, josta ette saata kenenkään kanssa puhua — epäilys, joka ryöstää teiltä rohkeuden ja viettelee teitä jättämään kaikki ja pakenemaan vieraille maille. Vähän aikaa sitten rukoilitte sydämmessänne, että Jumala armossaan vapauttaisi teidät tästä epäilyksestä, vaikka sitten saisittekin tietää, ettei kuninkaan kruunu kuulukaan teille."
Tästä kuningas hämmästyi, sillä Johanna oli sanonut oikein: hän oli todellakin sitä rukoillut eikä sitä tiennyt muut kuin Jumala. Kuningas sanoi:
"Merkki on riittävä. Nyt tiedän, että nuo äänet ovat Jumalasta. Ne ovat puhuneet totta tässä asiassa, jos ovat puhuneet enemmän, niin kerro minulle — minä sen uskon."
"Ne ovat sanoneet, että te olette isänne kuninkaan laillinen perillinen ja Ranskan oikea perintöprinssi. Jumala on sen puhunut. Nostakaa päänne pystyyn, elkää epäilkö enää, mutta antakaa minulle sotamiehiä ja antakaa minun toimittaa tehtäväni."
Kun kuningas kuuli, että hän oli laillinen perillinen, niin hän heti olisi suostunut Johannan pyyntöön, jos vaan olisi ollut vapaana petollisista neuvonantajistaan. Mutta he saivat vielä aikaa viivytetyksi.
Tämän keskustelun perästä saattoi kuningas itse Johannan ovelle, jolloin kaikki ritarit ja naiset kumartuivat maahan ja soittajat puhalsivat jälleen torviinsa. Sitten hän lausui monta armollista sanaa tytölle jäähyväisiksi, kumartui ja suuteli hänen kättänsä. Kaikkialla — sekä ylhäisestä että alhaisesta seurasta erotessaan — Johanna palasi entistä enemmän kunnioitettuna ja arvossapidettynä.
Kuningas käski sitten oman vartijajoukkonsa tulisoihtujen valossa saattamaan meitä takaisin Coudrayn linnaan, ja se oli komeaa joukkoa, vaikka sanottiin, ettei se vuosikausiin ollut saanut palkkaansa.
Maine Johannan käynnistä kuninkaan luona ja hänen tekemistään ihmeistä siellä oli nyt levinnyt, ja kansa kokoontui ympärillemme saadakseen nähdä häntä, jotta töin tuskin pääsimme eteenpäin läpi joukkojen, jotka riemuiten huusivat hänelle: "eläköön Ranskan pelastaja!"
Seitsemäs luku.
Siitä hetkestä, jolloin Johanna oli kuninkaalle ilmoittanut sen salaisuuden, joka hänen sydäntänsä painoi, uskoi tämä, että tyttö oli Jumalan lähettämä, ja jos hän olisi ollut yksin, olisi hän heti suostunut Johannan pyyntöön. Mutta hän ei saanut vapaasti seurata omaa tahtoaan. George de la Tremouille ja tuo ulkokullattu kettu, Rheimsin arkkipiispa, tiesivät, miten kuninkaan kanssa piti menetellä. He sanoivat vain: