"Te, kuninkaallinen korkeus, sanotte, että taivaalliset äänet ovat hänelle ilmoittaneet salaisuuden, jota eivät tiedä muut kuin Jumala ja te itse. Mutta kuinka tiedätte, eikö hän ole saatanan välikappale — sillä eikö saatanakin tiedä ihmisten salaisuuksia ja käytä tietoansa heidän sieluinsa kadotukseksi? Tässä saattaa olla suuri vaara ja teidän, kuninkaallinen korkeus, olisi ensin asia tarkkaan tutkittava."
Tämä oli kylläksi saattamaan kuninkaan horjuvan, mielen jälleen epäilyksiin, ja heti hän asetti joukon piispoja tarkkaan tutkimaan ja kyselemään Johannalta, olivatko hänen äänensä Jumalasta vai paholaisesta.
Samaan aikaan oli Alençonin herttua, kuninkaan sukulainen, joka kolme vuotta oli ollut englantilaisten sotavankina, nyt päästetty vapaaksi suuria lunnaita vastaan; ja koska sanoma tuosta ihmeellisestä neitseestä oli hänenkin korvilleen tullut — sillä tytön nimi oli nyt joka miehen huulilla — tuli hän itse omin silmin näkemään, mitä lajia ihmisiä Johanna oli. Kuningas kutsutti tytön luokseen ja esitti hänet herttualle. Johanna sanoi yksinkertaisella tavallaan:
"Olette tervetullut, jalo herra; jota useampi Ranskan kuninkaan heimolainen meihin liittyy, sitä parempi asiallemme ja maallemme." Heidän erotessaan oli herttua hänen ystävänsä ja liittolaisensa.
Seuraavana päivänä Johanna oli läsnä kuninkaan messussa ja sitten hänet kutsuttiin puoliselle kuninkaan ja herttuan pöytään. Kuningas näytti yhä enemmän panevan arvoa hänen seuraansa ja hänen puheisiinsa, jota ei saata ihmetellä, koska hän niinkuin monet muut kuninkaat ja ruhtinaat oli liehakoitsevien silmäinpalvelijain ympäröimänä, jotka eivät koskaan hänelle puhuneet suoraan ja rehellisesti, vaan koettivat häntä kaikin tavoin mielistellä. Mutta Johannan puhe oli; raitista ja vapaata, yksinkertaista ja nöyrää, ja hän sanoi aina suoraan ajatuksensa. Hänen puheensa oli varmaan kuninkaan mielestä kuin raitis virvottava vesi, joka juoksee vuorilta ja antaa uusia voimia sille, joka kauvan on saanut janoansa sammuttaa laakson mutaisista seisovista lammikoista.
Päivällisen jälkeen pidettiin ratsastus- ja miekkailuharjoituksia eräällä kentällä kuninkaallisen linnan edustalla, ja herttua ihastui niin Johannan taitavuuteen tässä urheilussa, että hän lahjoitti hänelle komean mustan sotaratsun.
Joka päivä kuulustelivat ja kyselivät piispat Johannaa ja kertoivat sitten kuninkaalle, mitä olivat saaneet tietää. Mutta tästä he eivät kovin viisastuneet. Hän puhui heille niin paljon kuin huomasi tarpeelliseksi ja piti loput tietonsa omanaan. Heidän viekkautensa ja uhkauksensa eivät häneen mitään vaikuttaneet. Hän oli avomielinen ja viaton kuin lapsi ja vaikka hän tiesi, että häntä kuninkaan tahdosta näin tutkittiin, sanoi hän suoraan kuninkaalle eräänä päivänä, että hän vastasi kysymyksiin silloin, kun sen hyväksi näki.
Piispojen täytyi vihdoin tunnustaa, etteivät voineet päättää, oliko Johanna Jumalan lähettämä, vai ei. Nyt he menettelivät kuin varovat kokeneet hovimiehet, koska hovissa oli kaksi puoluetta, Sicilian kuningattaren ja arkkipiispan, joista toinen puolusti Johannaa, toinen kaikin tavoin häntä vastusti. Piispat eivät tahtoneet loukata kumpaakaan puoluetta, jonkatähden he koettivat siirtää päätösvallan toisille ja selittivät asian olevan niin tärkeän, että se oli annettava Poitiersin yliopiston kuuluisain jumaluusoppineiden tutkittavaksi. He antoivat Johannasta vain sen lausunnon, että hän oli "lempeä ja kaino paimentyttö, hyvin suora, mutta ei paljonpuhuvainen".
Niin me sitten ratsastimme Johannan kanssa Poitiersiin, missä viivyimme vielä kolme pitkää viikkoa, jolloin lapsi raukkaa uudestaan joka päivä tutkittiin — ja sitä eivät tehneet sotilaat, niinkuin voisi päättää siitä, että hän pyysi sotajoukkoa viedäkseen sitä Ranskan vihollisia vastaan — vaan papit ja munkit ja jumaluusoppineet ja kuuluisan yliopiston professorit tutkivat, oliko hänen kristillisyytensä oikeaa ja eikö hänellä ollut kerettiläisiä mielipiteitä.
Johanna oli tämän kunnianarvoisen ja pelottavan tuomioistuimen edessä niin levollinen ja rohkea kuin olisi hän ollut vain syrjästä katselija. Hän istui penkillään yksin, mutta turvallisena ja rohkeana, eikä koskaan hämmentynyt heidän viisaasti asetetuista kysymyksistään, ja hänen pyhä viattomuutensa ja yksinkertaisuutensa saattoi heidän oppinsa häpeään. Kaikki viisaustieteen ja puhetaidon nuolet olivat voimattomat horjuttamaan hänen lujaa uskoansa ja lämmintä innostustaan suureen tehtäväänsä.