Johannan äänet olivat sanoneet hänelle, että Fierboissa, jossakin pyhän Katarinan kirkon alttarin takana, olisi vanha miekka, ja hän lähetti de Metzin sitä hakemaan. Papit eivät tienneet mitään siitä miekasta, mutta sitä etsittiin ja se löytyi todellakin lattian alta maahan kaivettuna. Papit antoivat puhdistaa ja kirkastaa tuon ruostuneen aseen ja lähettivät sen Johannalle. Yleisesti luultiin, että miekka entisinä aikoina oli ollut Kaarle Suuren, mutta sitä ei kukaan varmasti tiedä. Olisin mielelläni sen terottanut, mutta Johanna sanoi, ettei sitä tarvinnut tehdä, koska hän ei milloinkaan aikonut sillä ketään tappaa, vaan pitää sitä ainoastaan sotamerkkinä.
Toursissa eräs skotlantilainen taiteilija, nimeltä James Power valmisti hänelle myöskin sotalipun. Se oli kaunista, valkeata liinavaatetta ja välkkyi kuin silkki. Siihen oli kuvattuna Isä Jumala istumassa pilvien keskellä miekka kädessä, kaksi enkeliä polvistuen hänen jalkainsa juuressa, käsissään valkoisia liljoja. Kirjoituksena oli Jesus, Maria, jonka yläpuolella kaksi enkeliä piteli Ranskan kruunua. Hän teetätti myös pienemmän lipun, ja siihen oli kuvattu pyhä neitsyt, jolle eräs enkeli tarjosi liljaa.
Nyt oli elämää ja liikettä Toursissa; rumpujen pärinää, torvien toitotusta ja aseiden kalsketta kuului kaduilta, kaikki majatalot olivat täynnä, kiirettä ja hommaa oli joka paikassa ja kaikkien kasvoilla loisti iloinen toivo, sillä ihmeellisellä tavallaan Johanna osasi kaikille jakaa omasta sankarimielestään rohkeutta ja uskoa, eikä kukaan nyt enää epäillyt, ettei hän veisi Ranskan armeijaa voittoon.
Hänen päämajansa ympärillä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä uutta kenraalia, mutta siihen heillä vain harvoin oli tilaisuutta, sillä hänellä oli monenlaista tehtävää lähestyvää sotaretkeä varten. Mekin, hänen vanhat ystävänsä ja seuraajansa näimme hänet ani harvoin.
Me olimme milloin iloisia, milloin taas huolissamme. Hän ei ollut vielä virkailijoitansa valinnut, ja siitä meillä oli huolta. Hänen suosiotaan ja virkojaan hakivat nyt maan ylhäisimmät miehet, ja kuinka me saatoimme heidän kanssaan kilpailla? Mutta meistä tuntui ikävälle, että me, jotka häntä alusta asti olimme seuranneet ja jotka olisimme hänen tähtensä veremme ja henkemme uhranneet, nyt saisimme häntä vain etäältä seurata. Usein tästä asiasta keskustelimme ja koetimme kääntää kaikki asiat parhain päin. Paladin oli meistä kaikista toivottomin, sillä hänellä oli pahoja syitä pelkoon.
Eräänä päivänä sanoi hänelle Noel Rainguesson:
"Ole hyvällä mielellä, Paladin, minä näin viime yönä unta, että sinä sait jonkun hyvin korkean ja kunniakkaan viran."
Paladin näytti ensin iloiselta, sillä hän uskoi unia. Mutta sitten hän rupesi käymään edes takaisin lattialla niin vakavan ja juhlallisen näköisenä, että tuskin häntä enää tunsimme. Sitten ilo katosi hänen kasvoiltaan, hän näytti surulliselta ja sanoi:
"Voi, hyvä ystävä, se on kaikki erehdystä, se ei koskaan saata olla totta. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan tuhmasti. Olen sanonut, että hän lapsena oli luvannut tulla vaimokseni ja se on tullut hänen korviinsa ja hän on siitä minuun suuttunut. Olen näinä viikkoina koettanut välttää häntä, toivoen että hän unohtaisi asian ja antaisi anteeksi — mutta luulen, ettei hän sitä milloinkaan tee." Poika raukka rupesi nyt itkemään, sitten hän sanoi katuvalla äänellä: "Tämä kerta on ainoa, jolloin olen valehdellut."
Samassa astui eräs d'Aulonin palvelijoista luoksemme ja sanoi, että
Johanna oli kutsunut meitä päämajaan. Me nousimme ja Noel lausui: