"No, mitä sanoin, minussa on ennustuksen henki. Hän antaa sinulle viran ja me kaikki tulemme todistajiksi. Tule nyt!"
Mutta Paladin ei uskaltanut lähteä mukaan, ja me jätimme hänet.
Kohta seisoimme Johannan edessä loistavissa puvuissa olevien sotilaiden joukossa, ja Johanna tervehti meitä suloisesti hymyillen ja sanoi, että hän halusi asettaa meidät lähimpäin hovimiestensä joukkoon, sillä hän tahtoi läheisyydessään nähdä vanhat ystävänsä. Meille tuo sanoma oli iloinen, hämmästyttävä uutinen, koska hän näin tahtoi meitä korottaa, vaikka hän olisi saanut ylhäisiä ja kuninkaallisiakin henkilöitä näihin paikkoihin, mutta me emme voineet puhua mitään, hän näytti meistä niin suurelta ja ylevältä sillä hetkellä. Nyt ojensi päällikkömme d'Aulon meille virkanimityksemme. Molemmat nuoret ritarimme, Jean de Metz ja Bertrand de Poulengy, saivat korkeimmat virat ja heidän jälkeensä Johannan molemmat veljet Jaques ja Pierre d'Arc. Minä, Louis de Conte, sain hovimiehen ja kirjurin toimen; Noel nimitettiin sanansaattajaksi; Johannalla oli sitäpaitse kaksi sota-airutta sekä myöskin saarnaaja ja almujen jakaja, isä Jean Pasquerel. Hovimestareita ja palvelijoita oli hän d'Aulonin kanssa jo edeltäkäsin ottanut palvelukseensa. Nyt hän katseli ympärilleen ja kysyi:
"Mutta missä on Paladin?"
Ritari Bertrand sanoi:
"Hän luuli, ettei häntä oltu kutsuttu, korkea kenraali."
"Ei se ollut tarkotukseni, kutsukaa hänet tänne."
Niin kävi, ja Paladin tuli hyvin nöyränä ja jäi ovensuuhun seisomaan ja näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta. Sitten Johanna puhui ystävällisesti ja sanoi:
"Minä pidin sinua huomiossani matkalla. Sinä alotit huonosti, mutta vähitellen olet parantunut. Sinä et ole oppinut hallitsemaan kieltäsi — mutta kuitenkin aijon tehdä sinusta miehen. Tahdotko seurata minua?"
"Vaikka tuleen!" hän sanoi — ja hänen äänestänsä päättäen ajattelin itsekseni: "Tosiaankin, Johanna on tehnyt itsensäkehujasta sankarin. Siinä taas uusi ihmetyö!"