"Minä uskon sinua", sanoi Johanna. "Tässä, ota lippuni. Saat seurata minua taisteluihin ja kun Ranska on pelastettu, niin annat sen minulle takaisin."
Hän otti lipun, jota nyt säilytetään pyhänä muistona Johanna d'Arcista, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kun hän sanoi:
"Minä vannon, että suojelen hengelläni tätä ja jos rikon valani, niin pyydän, että nämä ystäväni toimittavat minulle sen rangaistuksen, jonka pelkuri ansaitsee! —"
Kymmenes luku.
Eräänä kirkkaana, kauniina aamuna huhtikuussa läksimme Toursista Bloisiin. Meidän joukkomme näytti komealta, ratsastimme kaksittain, Johanna ja Alençonin herttua etupäässä ja sitten d'Aulon ja Paladin, joka kantoi ylipäällikön lippua, jonka jälkeen kaikki nuo toiset seurasivat kukin järjestyksessään. Kaikki kadut olivat täynnä väkeä, ja kun me kuljimme tungoksen läpi, kumarsi Johanna ystävällisesti päätään joka taholle ja auringonsäteet välkkyivät hänen hopeakoristeisella haarniskallaan. Silloin hän todellakin monen mielestä näytti taivaalliselta olennolta ja monen valtasi vavistus ajatellessaan, että nyt elettiin sankaritarua, jommoista ei vielä milloinkaan oltu maailmassa kuultu. Riemuhuudot täyttivät ilman, johon yhtyi rumpujen pärinä, pillien ja torvien toitotus. Kaupungin ulkopuolella yhtyi meihin kuninkaan lähettämä vartijajoukko ratsuväkeä, heidän keihäänsä kimaltelivat auringon valossa, ja meidän sydämmemme sykkivät iloisista tunteista, sillä nythän alkoi ensimmäinen todellinen sotaretkemme, josta niin kauvan olimme uneksineet.
Pari kolme päivää viivyimme Bloissa. Sotaväki, joka siellä majaili La Hiren komennon alaisena, näytti minusta melkein rosvo- ja sissijoukolta. Järjestystä ja sotakuria ei ollut nimeksikään, mutta kaikellaisia paheita julkisesti harjotettiin. Siellä huudettiin, tapeltiin ja kirottiin sekä juotiin, pelattiin ja harjotettiin siveettömyyttä. Kaikellaisia kulkijoita ja irstaita naisia oleskeli sotaväen joukossa ja eli sen kustannuksella.
Tuommoisen raa'an joukon keskellä Noel ja minä ensi kerran näimme La Hiren. Hänen ulkomuotonsa oli sen sankarin kaltainen, jota jo lapsuudessamme olimme mielessämme kuvailleet. Hän oli päätänsä pitempi kaikkea muuta kansaa ja kooltaan vahva ja voimakas, kiireestä kantapäähän rautaan puettuna, kypärissä höyhentöyhtö ja kupeella jättiläismiekka.
Hän oli nyt menossa kunniatervehdykselle Johannan luo ja kulkiessaan leirin läpi antoi hän käskyjä ja julisti, että neitsyt oli tullut ja että hänen, läsnäollessaan piti sotajoukossa vallita hyvä järjestys. Tätä järjestystä hän opetti omalla tavallaan, suurten nyrkkiensä avulla. Kulkiessaan eteenpäin kiroten ja uhaten, löi hän oikeaan ja vasempaan taikka suoraan eteensä ja se, johon hänen kätensä sattui, kaatui maahan.
"Kirottu joukko!" hän sanoi, "täällä te noidutte ja juotte itsenne juovuksiin ja ylikenraali on leirissä! Katso ylös siinä!" ja taas hän kaatoi miehen. Eikä kukaan ymmärtänyt, miksi hänen piti katsoa ylös.
Me seurasimme sotaurosta päämajaan kuunnellen, katsellen, ihmetellen — kun vihdoin saimme nähdä sen miehen, jota jo lapsesta olimme kuulleet ylistettävän kaikista urhokkaimmaksi.