"Kyllä minä tiedän ja tiedän senkin, että te, jalo herra, jo huomenaamuna tulette messuun ja sitten jatkatte siellä käyntiä, niinkuin oikean ritarin ja Herran Jumalan taistelijan tulee. Minun täytyy myös pyytää, että ette niin paljon kiroilisi, koska Jumalan nimen turhaanlausuminen taikka paholaisen avuksihuutaminen on kielletty."
"Mahdotonta, kenraalini", huudahti hän. "Vaadi jotakin muuta vanhalta sotilaalta. Kaikkea paitse tuota. Sinä kai et tahdo minulta tavattomia, lapsi!"
Hän pyysi kauvan ja hartaasti, ja Johanna vihdoin ehdotti, että hän kiroilisi sotasauvansa kautta, jota hän kantoi virkamerkkinään.
Vanha sotauros lupasi koettaa, ja tuo jalopeura lähti hänen luotaan paljon kesympänä ja taipuvaisempana kuin tullessaan, ja siitä hetkestä hän todellakin oli muuttunut mies. Aikaiseen seuraavana aamuna oli hän kaikkein ihmeeksi messussa, vaikka hänen tuima ja ankara katseensa osotti, että hän oli paljon taistellut itsensä voittamiseksi. Mutta tästä päivästä alkaen ei hän koskaan laiminlyönyt aamurukousta eikä iltamessua ja noudatti muutenkin tarkkaan pyhän kirkon sääntöjä ja tapoja.
Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään, ja paholainen karkotettiin leiristä. Johanna ratsasti sitä pitkin, ja missä tuo nuori kaunis olento kirkkaassa sotapuvussa näyttäytyi, niin kansa tuijotti häneen kuin olisi se nähnyt sodan hengettären tulevan alas taivaan pilvistä. Ensin he ihmettelivät ja sitten jumaloivat häntä. Lopuksi hän sai heidät tekemään, mitä vain tahtoi.
Nyt tehtiin leirissä puhdistustyötä ja karkotettiin kaikki huonot, raa'at tavat ja irstaat naiset. La Hire oli hämmästynyt, hän ei ymmärtänyt näitä ihmeitä. Hän poistui leiristä, kun halusi kirota. Hän oli luonteeltaan ja tavoiltaan raaka, mutta hän kunnioitti pyhiä asioita. Hän ihmetteli myöskin sitä innostusta, joka nyt oli vallannut sotajoukot. Vielä viikko sitten olisi vaikka lammaslauma saattanut niitä pelottaa, nyt voitiin niillä vastustaa itse paholaista.
Hän ja Johanna olivat nyt miltei erottamattomat, vaikka olivatkin luonteiltaan jyrkästi vastakkaiset. Sotilas oli iso ja Johanna pieni, edellinen oli karkea ja sotaisa, jälkimmäinen nuori ja viaton; tämä oli niin notkea ja hoikka, mutta tuo vanha sotilas niin jäykkä; hänen kasvonsa niin ahavoittuneet ja arpiset, Johannan nuorekkaat ja hienot, hänen olivat intohimoiset, mutta tytön puhtaat ja viattomat. Tämän silmät loistivat rakkautta ja hellyyttä ja hänen katseensa näytti tuottavan siunausta ja Jumalan rauhaa, mutta vanhan sotauroon katse oli tulinen ja taistelunhaluinen.
He ratsastivat monta kertaa päivässä leirin läpi, tarkastaen sen joka kolkan, pitäen huolta kaikesta, ja missä he vain näyttäytyivät, ei riemuhuudoista tahtonut loppua tulla. He ratsastivat toistensa rinnalla, tuo suuri, kuin raudasta valettu jättiläisuros ja tuo hoikka, kuin taiteilijan valama hopeapatsas. Ja kun nuo raa'at sotilaat ja junkkarit näkivät heidät, niin he kunnioittavasti tervehtien heitä sanoivat:
"Tuolla tulevat paholainen ja Kristuksen hovipoika!"
Tähän aikaan koetti Johanna vakavasti ja väsymättä kääntää tuon kuuluisan taistelijan mielen Jumalan puoleen ja johtaa häntä synnin tieltä, jotta hänen levoton sydämmensä olisi uskonnon voimasta puhdistunut ja saanut levon ja rauhan. Hän pyysi, hän vaati häntä kyynelsilmin rukoilemaan. Sotilas pysyi niinä kolmena päivänä, joina vielä olimme leirissä, taipumattomana; hän tahtoi ennen kaikkea päästä juuri siitä asiasta, se oli hänelle aivan mahdotonta. — Hän tahtoi tehdä kaikkea muuta, mitä Johanna käski, hän olisi mennyt vaikka tuleen hänen tähtensä — mutta rukoilla hän ei voinut, hän ei ollut koskaan sitä tehnyt, hän ei löytänyt siihen sanoja.