Englantilaiset päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat alas häntä ottamaan. Hänen ympärillään riehui nyt tulisen tuima taistelu. Tässäpä miltei ratkaistiin Ranskan tuleva kohtalo. Jos Johanna sillä hetkellä olisi kuollut tai jos hän olisi joutunut vihollisten vangiksi, olisi kuningas heti karannut maasta, sotajoukko hajonnut, Troyesin liitto vahvistettu ja Ranska ikuisiksi ajoiksi antautunut Englannin vallan alle. Sentähden ei saa unohtaa niiden miesten nimiä, jotka panivat henkensä alttiiksi hänen tähtensä ja etenkin Kääpiön nimi on säilyvä jälkeentuleville, sillä hän seisoi kuin kallio Johannan edessä, molemmin käsin heiluttaen suurta kirvestään, niin että kypärit murtuivat ja miehiä kaatui maahan, mihin se vain sattui. Vihdoin, kun vihollinen oli vetäytynyt takaisin ja maassa hänen edessään oli joukko kuolleita, joiden suojassa olisi voinut taistella kuin rintavarustuksen takana, hän voimakkaille käsivarsilleen nosti Johannan niinkuin lapsen ja kantoi hänet taistelusta saamaan sitä hoitoa ja lepoa, jota hän nyt tarvitsi.
Sanotaan, että Johanna itse veti nuolen haavastaan ja sitten se sidottiin öljyyn kastetuilla kääreillä. Väsyneenä ja kärsivänä makasi hän sitten maassa monta tuntia, vaan vieläkin seuraten taistelun kulkua.
Hänen läsnäollessaan taistelivat miehet kuin sankarit, mutta kun eivät häntä nähneet, lannistui heidän intonsa. Illan tullessa rupesivat voimat uupumaan ja Johanna kuuli, että Dunois antoi peräytymismerkin.
Hänen haavansa unohtui samassa silmänräpäyksessä. Hän lähetti sanan päälliköille, että jatkaisivat taistelua, nostatti itsensä sotaratsun selkään ja kiiruhti jälleen sotakentälle. Hän kehotti kaikkia vielä ponnistamaan voimiaan ja vakuutti, että torni pian olisi heidän käsissään.
Sitten hän riensi suoraa päätä sille paikalle, jossa oli haavoittunut, ja seisoen siinä nuolituiskussa käski hän Paladinin pitämään lippua korkealla ilmassa ja panemaan merkille, milloin sen lieve koskisi muuria.
Kohta sanoikin tämä:
"Nyt se koski."
"No, nyt", huusi Johanna odottaville sotajoukoille, "nyt on aika hyökätä linnaan! Sotatorvet soimaan! Nyt — kaikki miehet! — Eteenpäin!"
Ja kaikki tottelivat. En koskaan ole moista nähnyt. Me kiipesimme rynnäkköportaita myöten muurille ja paikka oli meidän. Käsi kädessä me taistelimme kuin metsän pedot, ja englantilaisia kaatui kuin heinää, sillä ei kukaan nyt ajatellut peräytymistä.
Meillä oli täysi työ ja tuskin kuulimme viittä kanunan laukausta, jotka paukkuivat rannalla, jonne tykkiväki oli sijoitettu, mutta ne olivat Johannan ja La Hiren välillä suostuttuna merkkinä. La Hire oli meidän tietämättämme pienemmän joukon kanssa palannut kaupunkiin ja aikoi siltä puolen kaikessa kiireessä kyhättyä siltaa myöten hyökätä Tourellesia vastaan. Nyt oli vihollinen kahden tulen välissä, sillä meidän ahdistellessamme ulkovarustuksia, karkasi toinen joukko Orleansin puolelta pääjoukon kimppuun.