Eräänä päivänä tuli kaksi korkeasukuista nuorukaista, kreivit Guy de Laval, jotka olivat veljeksiä ja Ranskan kuuluisinta aatelissäätyä, Bertrand de Quesclinin jälkeläisiä; he eivät saaneet rauhaa, ennenkun olivat nähneet Johannan. Kuningas kutsutti heidät luokseen ja esitti heidät Johannalle ja nuorukaiset eivät pettyneet toiveissaan. Kun he kuulivat hänen soinnukkaan äänensä, oli se heistä kuin soittoa; ja kun näkivät hänen syvät silmänsä ja hänen henkevät kasvonsa, niin se vaikutti heihin kuin runoelma, kuin ylevä puhe, kuin valtava soitanto. Toinen heistä kirjoitti kotiinsa seuraavasti: "Tuntuu kuin hänen äänessään olisi jotakin jumalallista ja pyhää."
Ja nähtyään Johannan sotarinnassa, lähdössä taisteluun, hän kirjoitti:
"Hän oli puettuna vaaleaan teräsasuun ilman kypärää, kädessä pieni sotakirves. Ja kun hänen piti nousta pienen, mustan sotaratsunsa selkään, niin tämä oli levoton eikä tahtonut antaa Johannan astua satulaansa. Silloin hän sanoi: 'Taluttakaa se kirkon ristin eteen, joka on tuossa lähellä.' Ja kun se siihen talutettiin, ei se liikkunut paikaltaan ja kun Johanna istui sen selässä, kääntyi hän kirkon ovea kohti ja sanoi suloisella naisekkaalla äänellään: 'Te papit ja kirkon palvelijat, toimittakaa juhlakulkueita ja rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme!' Sitten hän läksi sotalippu liehuen ilmassa, kädessä sotakirves ja huusi: 'Eteenpäin — mars!' Häntä seurasi sota-asussa eräs hänen veljistään, joka kahdeksan päivää sitten oli tullut leiriin."
Lähdettyämme 6 päivänä Sellesistä, tulimme ensin Romorantiniin ja sieltä 9 päivänä kesäkuuta Orleansiin, jossa hänet vielä kerran vastaanotettiin riemumielin ja kanunoita laukaisten. Hänen kanssaan ratsasti loistavissa sotapuvuissaan valiojoukko jaloja ritareita, d'Alençonin herttua, Orleansin Bastardi, marsalkka de Boussac, Ranskan amiraali de Culan, Ambroise de Lore, La Hire, Gautier de Brusac ja monta muuta kuuluisaa miestä. Johanna asui nytkin entisen isäntäväkensä luona, jossa kaikki sen jäsenet oikein sydämmellisesti hänet ottivat vastaan.
Yhdeksästoista luku.
Varhain seuraavana aamuna me liehuvine lippuinemme läksimme Orleansista ja riensimme Jargeauta vastaan, johon kaupunkiin Suffolkin herttua oli siirtynyt Orleansin piirityksen jälkeen. Kaupunki oli vahvasti varustettu ja miehistö lukuisa ja sotataitoon tottunut. Seitsemän tuhatta miestä oli urhoollisen ja ritarillisen Suffolkin herttuan komennon alaisena, jonkatähden moni meidän sotapäälliköistämme epäili, kun Johanna ehdotti, että varustus oli otettava väkirynnäköllä. Mutta tällä kertaa Johannaa kannattivat sellaiset kokeneet sotasankarit kuin d'Alençon, La Hire, Orleansin Bastardi, amiraali y.m. ja kaupungin valloitus oli kiireellinen senkin vuoksi, että oli kuultu John Falstaffin viiden tuhannen miehen kanssa olevan matkalla englantilaisia auttamaan.
Jargeauhon saavuttuamme lähetti Johanna heti vahvan etujoukon valloittamaan ulkovarustuksia. Kovan taistelun jälkeen lyötiin meidän miehet ja he alkoivat peräytyä, mutta tämän nähtyään Johanna korotti sotahuutonsa ja johti miehensä uudestaan tuleen. Paladin haavoittuneena kaatui maahan hänen viereltään, mutta Johanna tempasi lipun hänen kädestään, piti sitä ylhäällä savun ja tulen keskellä; kehotti miehiään rohkasevin huudoin. Oli siinä melskettä, kanunain ja aseiden pauketta ja savua niin vahvasti, että tuskin saattoi erottaa ystävää vihollisesta, mutta kun se vähänkin hälveni, nähtiin keskellä tulisinta taistelua tuo valkea olento, joka oli ikäänkuin toiveittemme, toimiemme keskipisteenä ja sieluna ja kun näimme hänen kasvonsa kääntyneenä meitä ja taistelua kohti, niin tunsimme, että kaikki kävi hyvin. Vihdoin kuului suurta ryskettä — iloista ampumista ja se merkitsi, että olimme voitolla.
Niin, ulkovarustus oli meidän; vihollinen oli ajettu muurien sisäpuolelle. Siihen paikkaan, minkä Johanna oli valloittanut, me leiriydyimme, sillä ilta oli myöhä ja tarvitsimme lepoa. Mutta Johanna lähetti sanansaattajan englantilaisten luo luvaten, että jos he nyt lähtisivät kaupungista, hän antaisi heidän hevosineen ja aseineen mennä rauhassa. Ei kukaan varmasti tiennyt, että Johanna voisi valloittaa tuon vahvasti varustetun kaupungin, mutta hän itse sen tiesi — ja sentähden on tämä armonosoitus pidettävä erinomaisena vihollista kohtaan, sillä siihen aikaan oli tapana, että vihollinen ryösti ja surmasi valloitetun kaupungin asukkaat.
Englantilaiset pyysivät aselepoa viideksitoista päiväksi, jotta olisivat tarkemmin miettineet asiaa, mutta kun Johanna tiesi, että Falstaff viidentuhannen miehen kanssa oli tulossa heidän avukseen, ei hän voinut siihen suostua.
Seuraavana aamuna oli Johanna jälleen ratsunsa selässä ja tutki tarkasti asemaa ja valitsi paikat, mihin aikoi sijoittaa tykkiväkensä — ja tässä hän osoitti niin suurta taitoa ja ymmärrystä, että ne kokeneet sotapäälliköt, jotka silloin häntä seurasivat, eivät sitä eläissään unohtaneet ja puhuivat siitä vielä kauvan jälkeenpäin. He ihmettelivät, että oppimaton maalaistyttö ymmärsi sellaisia asioita, joita vanhemmat sotapäälliköt vasta pitkällisen oppimisen ja kokemuksen kautta olivat käsittäneet.