Kello kahdeksan olivat kaikki valmistukset päättyneet, sotajoukot taisteluasennossa ja valmiina hyökkäykseen. Kaikki oli tällä hetkellä hämmästyttävän hiljaista. Oli kuin jokainen olisi odottanut jotakin erinomaista. Johanna d'Arc kohotti miekkansa. Samassa hiljaisuus muuttui myrskyksi; kanuunat jyskyivät, liekit leimahtelivat ja savupatsaat tuprusivat ilmaan ja kuului kauheaa pauketta ja ryskettä. Tulta ja savua tuli myöskin kaupungin puolelta ja hävitystä ja kuolemaa näkyi joka puolella. Tuon pienen kaupungin hävitys oli suuri. Kanuunankuulat murskasivat nuo pienet rakennukset ja tulipatsaita kohosi niiden raunioista.
Osa kaupungin muuria oli myös murtunut ja sitä vastaan Johanna nyt suuntasi hyökkäyksen. Tässä oli nyt tulisin taistelu ja voitto näytti meille epävarmalta. Johanna miehineen kiiruhti pystyttämään rynnäkköportaita muuria vasten, mutta samassa sattui häneen vihollisen heittämä kivi ja hän horjui tunnotonna hetkeksi maahan; mutta ennen pitkää hän jälleen oli pystyssä ja huusi:
"Rynnäkköön miehet, rynnäkköön! — Kaupunki on meidän. — Nyt on otollinen hetki!"
Me ryntäsimme kuin vimmatut muurin yli ja vihollisen täytyi väistyä, me ajoimme sitä takaa ja pian oli kaupunki käsissämme.
Suffolkin hertuakin piiritettiin ja otettiin vangiksi, jolloin Alençonin herttua ja Dunois'n kreivi vaativat häntä antautumaan. Mutta hän sanoi tahtovansa antaa aseensa yksin neitsyelle, joka oli heistä kaikista urhokkain. Johanna kohteli häntä arvokkaasti ja antoi hänelle kaiken kunnian.
Herttuan kaksi veljeä peräytyi taistellen joka askeleella ja saapui sillalle ja me ahdistimme heitä joka taholta. Alexander de la Pole syöksyi suin päin sillalta jokeen ja hukkui. Yksitoista sataa miestä oli kaatunut; John de la Pole antautui, mutta samoin kuin veljensä, Suffolkin herttua, ei hänkään tahtonut antautua kenelle tahansa. Ranskalainen Guillaume Renault ahdisti häntä viimeiseksi. John de la Pole sanoi hänelle:
"Oletteko aatelismies?"
"Olen."
"Entä ritari?"
"En vielä."