"Hiisi minut vieköön, jollei sinun ole pakko tuntea niitä hyvän joukon paremmin kuin kukaan ihminen tuntee huoneensa omassa talossaan, sanon sinulle."
"Soisin olevani kuollut!"
"Niin, katsoppas, poikani, ei käy laatuun menettää malttiaan. Tämä, näetkös, tämä täytyy oppia, tämä. Ei käy päinsä vilistää tiehensä. Tähtikirkkaina öinä käyvät varjot niin mustiksi, ymmärrätkös, että ellet tuntisi kuin viisi sormeasi, miltä ranta näyttää, pelästyisit tiedottomaksi kerran neljännestunnissa, ja kuvittelisit jokaista puunrunkoa niemeksi tai muuksi senkin vietäväksi — ja sinä seisoisit ja rehkisit viidenkymmenen kyynärän päässä virralla, kun sinun pitäisi olla kahdenkymmenen jalan päässä rannasta. Pimeässä et voi nähdä, missä jokin snagi on, mutta sinä tiedät pilkulleen, missä se on, ja rantojen muoto sanoo sinulle sen, kun lähestyt sitä. Sitten on meillä öitä, jotka ovat pimeitä kuin säkissä — sellaisina öinä on virralla kokonaan toinen muoto kuin silloin kun on tähtikirkasta. Silloin näyttävät rannat suorilta kuin kanavanreunat, ja jollet tietäisi enempää kuin sen, ohjaisit sinä myös sen mukaan. Mutta se, joka tuntee joen, ohjaa laivan suoraan sitä kohti, mikä näyttää suoralta, muuratulta seinältä, ja se seinä väistää häntä ja päästää hänet eteenpäin — sillä hän tietää, näetkös, että joki tekee käänteen juuri sillä kohdalla. Ja sitten on meillä sumuöitä tietystikin. Otappas tuollainen yö, jolloin on oikein harmaa, taaja sadesumu, niin saat nähdä, poikaseni, ettei rannoilla ole mitään muotoa ensinkään. Viisaammatkin miehet kuin sinä ovat siinä joutuneet ymmälle. Ja sitten ovat rannat toisenlaisia aina sen mukaan, onko uusi vai loppu- vai täysikuu, ymmärrätkös. On näes —"
"Oi, herran tähden, älkää sanoko enempää! — Onko minun todellakin opittava joki kaikilla noilla viidellätuhannella tavalla? Jos minä pänttäisin kaiken tämän pääkallooni, pakahtuisi se vallan varmasti!"
"Ei! — ei sinun tule oppia muuta kuin kuinka joki on muodostunut. Ja se on sinun opittava niin eh-dot-to-man ihkavarmasti ja visusti, että aina osaat ohjata oman pääsi mukaan, mitä tahansa sitten luulet näkeväsikin silmiesi edessä."
"No, minä kai koetan sitten — mutta jos nyt oppisin tuon kaiken, niin voin kai sitten luottaa siihen? — joki on kai aina samanlainen eikä rupea muuttelemaan muotoaan, toivoakseni?"
Ennenkuin esimieheni ehti vastata, tuli W——, toinen luotsi, ottaakseen vartiovuoron, ja sanoi samassa:
"Kuuleppas, Bixby, olehan varoillasi, kun tullaan Presidentin-saaren luo ja niille seuduille. Joki on leikkautunut maihin, ja hiekkasärkät ovat myödänneet, niin että on odotettavissa koko ihanaa. Sinä et tule tuntemaan samaksi väylää n:o 40:n yläpuolella. Jos sentään, on kai mentävä sycomore-snagin sisäpuolelta."
Niin sain vastauksen siihen kysymykseen. Tässä oli siis kokonaisia penikulmia rantaa, joka juuri oli muuttamassa muotoaan. Koko miehuuteni oli taas mennyttä. Kaksi seikkaa näytti minusta päivänselviltä: se että miehen päästäkseen luotsiksi tuli oppia enemmän kuin oikeastaan olisi sallittua kenenkään ihmisen tietää, ja se että hänen kerran vuorokaudessa tuli oppia kaikkityyni uudestaan aivan toisella tavalla.
Sinä yönä kesti meidän vartiovuoroamme kahteentoista. Luotseilla oli tapana jutella hiukan vartiovuoron vaihtuessa. Kun uusi luotsi otti paikan ruorirattaan ääressä, oli lähtevän luotsin tapana ohimennen mainita, että oltiin siinä tai siinä käänteessä, tai sen tai sen istutuksen tai lautatarhan läheisyydessä. Tämä oli itse asiassa tyhjä kohteliaisuus; mutta minä pidin sitä välttämättömyytenä. Kysymyksessä olevana yönä tuli W—— kuitenkin kaksitoista minuuttia liian myöhään vuorolleen, ja kun tätä luotsien kesken pidetään melkein anteeksiantamattomana virheenä luotsitapoja vastaan, jätti Bixby hänelle ruorin ja poistui sanaakaan virkkamatta. Minä kauhistuin. Yö oli pimeä kuin säkissä, ja me olimme juuri tavattoman leveässä ja vaarallisessa käänteessä, missä tuskin voi erottaa rantoja tai muita merkkejä. Minusta tuntui uskomattomalta, että Bixbyllä oli voinut olla sydäntä jättää miesparka sillä tavoin ja samalla heittää laiva varmaan perikatoon. Mutta päätin lujasti, etten ainakaan minä hylkäisi häntä. Hän saisi tuntea, että hänellä oli ainakin yksi ystävä vierellään. Minä siis pysyttelin läheisyydessä, samalla kun odottelin, että minulta kysyttäisiin, missä me olimme. Mutta W—— ohjasi päätäpahkaa edelleen läpipääsemättömän yhteensulloutuneiden mustien kissojen muurin läpi, joka näytti ympäröivän meitä, eikä hiiskunut sanaakaan. Siinä oli vasta ylpeä p—u, ajattelin hiljaisessa mielessäni; — sellainen pentele, joka mieluummin antaa laivan ja meidän kaikkityyni mennä menojamme kuin alentuu hankkimaan tietoja minulta, sen vuoksi että minua, jumala paratkoon, vielä ei voida lukea maan suolaan, tai ettei minulla vielä ole lupa tiuskua kapteenille ja riehua mieleni mukaan elämän ja kuoleman kanssa höyrylaivalla. Kiipesin penkille ja istuuduin siihen; minusta ei näyttänyt viisaalta ruveta nukkumaan niin kauan kuin tuo hulluinhuoneen asukas oli vartiovuorolla.