Iltapäivävuorolla seuraavana päivänä kysyi Bixby minulta, luulinko voivani ohjata lähimmät pari penikulmaa omin neuvoin. Minä vastasin:
"Ensin niemen yläpuolella olevan ensimäisen snagin sisäpuolelta, ulkopuolelta seuraavaa, sitten Higginsin lautatarhaa kohti ja — —"
"All right. Tulen takaisin ennenkuin ehdit ensimäiselle niemelle."
Mutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt vielä silloinkaan kun pääsin niemen ohi ja tulin väylälle, johon nähden minulla oli omat epäilykseni. En aavistanut, että hän seisoi piilossa savutorven takana, nähdäkseen kuinka minä tulen toimeen. Kuitenkin jatkoin matkaani iloisesti, määrättömän ylpeänä, sillä hän ei ollut vielä koskaan antanut minun yksin ohjata laivaa niin pitkää aikaa kuin tällä kerralla. Menin niinkin pitkälle ylimielisyydessäni, että ajoittain päästin ruorin ja käänsin selkäni sille, samalla kun välinpitämättömän tyynesti katselin perämerkkejä ja viheltelin muuatta säveltä, — menettelytapa, jota usein olin kunnioittavasti ihmetellyt sekä Bixbyssä että muissa luotsipukareissa. Heittäydyin kuitenkin mahdollisesti vihdoin kai liian kauan näihin katselemisiin, ja kun lopulta käännyin, lensi sydän sellaista vauhtia ylös kurkkuuni, että jollen olisi purrut hampaita yhteen, olisi se ehkä kokonaan muuttanut muihin avaruuksiin saman tien. Sillä aivan etukeulamme edessä levitti yksi noita kauheita poikkikareja juuri siinä silmänräpäyksessä inhottavan pituutensa! — Kadotin tuossa tuokiossa kaiken tajuni — en tiennyt seisoinko päälläni vai jaloillani; — haukkasin ilmaa ja tunsin ikäänkuin tukehtuvani; kieputin ratasta kuin tuulispää; laiva, totteli ja kääntyi heti, mutta kari näytti myös kääntyvän, sillä se oli yhä edelleen aivan keulan edessä; — minä pakenin — se seurasi jälessä — aina aivan keulan edessä, niinkuin kauhea kuumenäky. En nähnyt enää minne mentiin — paeta, vain paeta, oli ainoa ajatukseni. Onnettomuus oli välttämätön — miksi, miksi ei tuo kurja saapunut! — Jos olisin tehnyt sen rikoksen, että ilman lupaa olisin soittanut kelloa, niin olisi voinut tapahtua, että minut ilman tutkimusta ja tuomiota olisi heitetty yli laidan, mutta mieluummin niinkin kuin antaa aluksen tuhoutua! — Sokeassa epätoivossa toimeenpaninkin alhaalla konehuoneessa helvetillisen hälytyksen, jommoista mikään koneenkäyttäjä ei liene koskaan kuullut. Kesken tätä mieletöntä kellonsoittoa alkoivat koneet rajusti peräännyttää, ja sekin vähäinen järki, mitä minulla vielä oli jälellä, meni lemmon tietä: me olimme nyt vähällä joutaa metsään joen toiselle rannalle. Tänä kauhun hetkenä ilmestyi mr. Bixby myrskykannelle. Hän tuli astuskellen tyynesti ja huolettomasti kuin ei olisi mitään ollut tekeillä, ja sieluni lensi häntä vastaan; — koko hätäni katosi siinä silmänräpäyksessä, olisin tuntenut itseni rauhalliseksi Niagaran reunalla niin kauan kuin mr. Bixby seisoi myrskykannella.
Leppoisasti, hiljaa, otti hän hammastikun suustaan ja piteli sitä sormiensa välissä niinkuin se olisi ollut sikari — me olimme juuri kiipeämäisillämme suureen puuhun, joka oli kallistunut veteen, ja matkustajat hyökkäsivät esiin kuin pelästyneet rotat — ja sitten aukaisi hän suunsa ja ilmoitti minulle mitä lempeimmällä äänellä seuraavan neuvon:
"Pysäytä ylihangan ratas! — pysäytä alihanka!"
Laiva epäröi, seisoi hiljaa, painoi peräpeilinsä oksia vastaan ratkaisevan sekunnin ja alkoi sitten vastahakoisesti loitontua taas maasta.
"Pysäytä ylihanka. Pysäytä alihanka. Koneet valmiina. Nyt eteenpäin täyttä vauhtia! — Suuntaa nientä kohti."
Pois höyrysimme me iloisesti ja rauhallisesti kuin kesäaamu. Mr. Bixby astui nyt ohjaushyttiin ja lausui teeskennellyn yksinkertaisesti:
"Jos sinua maalta pyydetään pysähdyttämään alus, poikaseni, täytyy sinun aina lyödä kolme lyöntiä isolla kellolla ennenkuin käännät, niin että voivat selviytyä koneissa."