"Mihinkä h——tiin te menette? — Ettekö voi nähdä eteenne, senkin kirotut kanavarkaat, senkin yksisilmäiset verenimijät, senkin täytetyn paviaanin umpisokeat poikaset!"

Kun me porhalsimme ohi, valaisi uuniemme punainen hehku silmänräpäyksen lotjaa ja hulluna viittovaa puhujaa, ja tässä silmänräpäyksessä vaihtui hänen ja meidän kansimiestemme ja lämmittäjäin välillä kokonainen asevarasto voimakkaimpia kiroamisia ja noitumisia, samalla kun toinen pyöristämme huristi perämelan rouskuvien jätteiden yli, — sen jälkeen oli kaikki taasen hiljaista ja mustaa niinkuin ennenkin. Ja tämä sama laivuri ei varmaankaan kammonnut New-Orleansissa haastaa meidän laivaamme oikeuteen ja vaatia vahingonkorvausta, vannoen ja vakuuttaen, että hänellä koko ajan oli lyhdyssä valo, vaikka puhdas totuus luultavasti oli, että sama lyhty silloin oli kojussa, missä "miehistö" juuri askaroitsi pelaamalla korttia ja juopottelemalla, kenenkään olematta kannella vartioimassa. Kerran tapahtui ahtaassa solassa, missä — niinkuin perämiehet itse tapaavat sanoa — "oli pimeä kuin lehmän vatsassa", että me ehdottomasti olisimme murskanneet kokonaisen Posey-County-perheen, puutavaroineen kaikkineen, elleivät he ratkaisevassa silmänräpäyksessä olisi olleet soittamassa viulua kojussa. Me kuulimme äänen niin ajoissa, että ehdimme kääntää tieltä, tekemättä sanottavampaa vahinkoa — ikävä kyllä — vaikka olimme niin lähellä, että oli täysi syy toivoa päinvastaista. Nyt tulivat he luonnollisesti esiin lyhtyineen, ja sillä aikaa kun me peräännyimme, seisoi koko perhe — miehet, vaimot ja lapset — rivissä sen valossa ja sadattelivat meitä kunnes olivat sinisiä kasvoiltaan ponnistuksista. Erään toisen kerran lasketti muuan hiililotja-mies revolverinluodin ohjaushyttiin, kun me eräässä äkkikäänteessä tempasimme häneltä perämelan.

Sen vedenpaisumuksen aikana, josta nyt on puhe, olivat nämä pikkualukset sietämätön kiusa ja ainainen harmin lähde. Me kuljimme nyt läpi solan toisensa jälkeen — uutta maailmaa minulle — ja jos jossain oli kapeampi paikka kuin muualla, voimme olla melkein vakuutettuja siitä, että tapasimme siinä lotjan ennen meitä — tai jollei se ollut siinä, oli se vielä pahemmassa paikassa, nimittäin karilla aivan solan suussa. Ja silloin voi olla varma, että sadatuksia vaihdeltiin molemmin puolin.

Keskellä jokea saattoi myös tapahtua, juuri kun ravasimme sakeassa sumussa, että äkkiä kuulimme huutoa ja läkkiastian räminää, minkä jälkeen samassa silmänräpäyksessä suuri tukkilautta tuli näkyviin sumussa, aivan meidän vierellämme. Sellaisissa tilanteissa ei ollut aikaa pysähtyä vaihtamaan kohteliaisuuksia, vaan me soitimme konekelloja, niin että ne olivat vähällä hellitä, ja päästimme kaiken höyryn päälle, päästäksemme pois tieltä niin pian kuin mahdollista. Mielellään ei törmää kallioita ja kiinteitä tukkilauttoja päin, jos vain voi välttää niitä.

Kuten sanottu, tutustutti tämä suuri tulva minut kokonaan uuteen maailmaan. Kun joki oli noussut yli äyräittensä, jätimme me kaikki vanhat merkkimme ja painelimme uljaasti yli särkkien, jotka ennen olivat olleet kymmenen jalkaa vedenpinnan yläpuolella; me pysyttelimme aivan lähellä matalikkorantoja, kuten Madrid-poukaman luona, jota minun aina oli käsketty välttää; laskimme läpi solista sellaisista kuin 82:n luona olevasta, joka itse asiassa ei ole muuta kuin juopa ja jonka suu näytti kiinteältä vihreältä muurilta, kunnes olimme aivan sen ääressä. Muutamat näistä solista veivät läpi täydellisen aarniometsän. Tavattomat, kirvestä näkemättömät puut olivat kallistuneet pienen, kapean, mutkaisen kulkuväylän yli, ja seutu teki sen vaikutuksen, että mikään ihmisjalka ei ollut koskaan astunut tällä maalla. Heiluvat viiniköynnökset, ruohottuneet, rauhaisat laaksopolut siirtyivät vuoronsa jälkeen ohitsemme; kukkivat köynnöskasvit pukivat tulipunaisine kelloineen kuolleitten puitten runkoja, ja koko metsän loisto ja ihanuus levisi täällä näkymättömänä ja ihmissilmän huomaamattomana. Nämä solat olivat lumoavia paikkoja kuljettaviksi; vain aivan suussa olivat ne syviä, virta oli kohtalaisen voimakas ja rannat niin äkkijyrkät, että laiva aivan hautautui pajupehkoihin, joiden ohi kuljettiin.

Kerran sattui eräässä näistä lumotuista solista, että meidän tiemme sulki kokonaan iso kumoon kaatunut puu, joka oli muodostanut juovan yli sillan. Tämä osottaa parhaiten, kuinka kapea kulkuväylä voi näillä paikoin olla. Matkustajat saivat tunnin kestävän mieluisan kävelyn tässä neitseellisessä aarniometsässä, sill'aikaa kun meidän väkemme raivasi esteen pois tieltä, sillä kääntyä ei luonnollisestikaan voinut.

Matka Cairosta Bàton Rougeen ei tuota tulvaveden aikana mitään erikoisia vaikeuksia yöaikaankaan, sillä sen tuhannen penikulman pituiset muurit läpitunkematonta metsää, jotka reunustivat jokea, keskeyttää vain pitkien välimatkojen päässä maatalo, niin että on aivan yhtä vaikeaa päästä "joesta" kuin on päästä pois kujasta, jonka molempia sivuja rajoittaa lankkuaita. Mutta Bàton Rougesta New-Orleansiin ovat olosuhteet aivan toiset. Joki on siellä penikulmaa leveämpi ja paikoin kaksisataa jalkaa syvä. Enemmän kuin sadan penikulman pituinen ranta-alue on metsätön ja kokonaan sokeriviljelysten peittämä, joilla vain harvat istutetut kiinapuukäytävät keskeyttävät maiseman yksitoikkoisuuden. Kahdesta neljään penikulman laajuudelta istutusten takaa on metsä niinikään kaadettu. Kun ensi hallat uhkaavat, kiirehtivät istutusten omistajat korjaamaan sadon katon alle. Kun ruoko on puristettu ja jauhettu, kootaan jätteet, joita sanotaan "bagasseksi", suuriin läjiin ja poltetaan. Nämä bagasseläjät palavat sangen hitaasti ja synnyttävät savua, joka ei ole suuresti pahempaa kuin suoraan hiidenluolan keittiöstä nouseva.

Kymmenestä viiteentoista jalan korkuinen maavalli oli luotu kummallekin puolelle jokea, ja tämä maavalli sijaitsee keskimäärin 40 jalkaa rannasta. Kuviteltakoon nyt koko seutua täynnänsä läpipääsemätöntä savua, jota synnyttivät palavat bagasseläjät sadan penikulman alalla, kun joki on noussut yli äyräittensä, ja sitten onnetonta höyrylaivaa keskellä tätä kaikkea, keskiyön aikana! — Mieluisampia kohtauksia voi ajatella. Luotsi on silloin rannattomalla, rajattomalla merellä, joka katoaa pimeyteen, sillä sakeassa sumussa on mahdoton erottaa maavallin kapeaa juovaa, joka on ainoa, jonka mukaan oikeastaan voi ohjata. Koko vartiovuoron ajan kiusaa epävarmuuden tuska. Itse istutuksetkin kiskoo savu mennessään, ja ne näyttävät osalta merta. Oikeaan suuntaan voi vain toivoa ohjaavansa, mutta sitä ei voi tietää. Tietää vain sangen todennäköisesti kulkevansa kuuden jalan päässä maavallista ja perikadosta, juuri kun luulee olevansa keskellä kulkuväylää. Ja senkin tietää, että jos yht'äkkiä tupertuisi ylös maavallille ja savupiiput lentäisivät yli laidan, olisi vain vähäinen lohdutus muistaa aavistaneensa onnettomuuden. Eräs suurista Vicksburg-laivoista nousi tuollaisena yönä sokeri-istutukselle ja sai jäädä siihen viikoksi aikaa. Mutta tällä urotyöllä ei ollut edes uutuuden viehätystä — se oli suoritettu useat kerrat ennen.

Ennenkuin lopetan tämän luvun, täytyy minun kertoa omituinen tapaus, joka tuli juuri nyt mieleeni. Olipa kerran tällä joella aivan erinomainen luotsi, mr. X., joka myös oli unissakävijä. Väitettiin, että kun hänen ajatuksensa askartelivat jossain hyvin sekavassa ja vaikeassa osassa jokea, jota juuri piti kulettaman, voitiin hänen nähdä usein kävelevän unissaan ja silloin toimittavan mitä merkillisimpiä asioita. Hän palveli kerran suurella New-Orleansin laivalla toverini, George Ealerin kanssa. George oli alkumatkalla levoton, mutta rauhottui sitten vähitellen, kun hänen toverinsa näytti taipuvaiselta rauhallisesti jäämään kojuunsa sittenkun hän kerran oli nukahtanut. Myöhäisenä iltana kerran läheni laiva Helenan kaupunkia Arkansasissa. Vesi oli tavattoman matalalla ja kulkuväylä heti kaupungin yläpuolella varsin vaikea ja mutkainen. Ealerilla oli vartiovuoro, mutta kun yö oli tavattoman pimeä ja sateinen ja X. oli kulkenut tämän paikan myöhemmin kuin hän, ajatteli hän juuri, eikö hänen ollut viisainta pyytää kumppaniaan tulemaan ylös auttamaan ruoriin, kun ohjaushytin ovi aukeni ja X. astui sisään. On huomattava, ettei pimeinä öinä luotsi karta mitään niin visusti kuin valkeanvaloa; jokainenhan tietää, että jos sellaisena yönä valaistussa huoneessa, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu ulkopuolella, mutta jos sammuttaa valon, voi pian koko hyvinkin erottaa esineitä. Siksi jättävät luotsit tupakoimisenkin sellaisina öinä, ohjaushytin kamiinaa ei saa lämmittää, uunit peitetään suurilla peitteillä ja kattoikkuna suletaan huolellisesti. Laiva on siis aivan pimeä. Sillä epämääräisellä oliolla, joka nyt astui ohjaushyttiin, oli kuitenkin mr. X:n ääni. Se sanoi:

"Annahan kun minä otan ruorin, George, minä olen ollut täällä myöhemmin kuin sinä ja tunnen kulkureitin paremmin, ja juopa on vaikea, ja minun on helpompi ohjata itse kuin sanoa sinulle kuinka sinun tulee ohjata."