"No, ja näitä niin sanottuja 'solia' [ahtaita salmia saarten ja niemien välissä, joista päästään kulkemaan vain korkeimman veden aikana] — onko näitä useitakin?"
"Kyllä sen saat uskoa. Luultavasti tulemme tekemään tämän matkan kokonaan toisella tapaa kuin vielä koskaan olet kokenut. Jos joki nousee taas — ja se ei ihmetyttäisi minua — niin menemme särkkien sisäpuolelta, joiden sinä ennen olet nähnyt nousevan vedestä kuin talon katon — me kiidämme suoraan yli vajonneiden paikkain, joita sinä et ole koskaan huomannut, ja suoraan läpi karien, jotka muuten ovat enemmän kuin viisikymmentä syltä ympärimitaten; me kompuroimme väyliä, joissa sinä aina olet luullut olevan pelkkää mannerta; me pyyhällämme läpi metsien ja teemme siten pieniä oikoteitä, noin kaksikymmentäviisi penikulmaa tai niillä vaihein; ja sinä saat nähdä joka-ainoan saaren takasivun New-Orleansin ja Cairon välillä."
"Minä siis sangen yksinkertaisesti saan alkaa alusta taas ja oppia yhtä paljon kuin olen jo oppinut?" —
"Sano yhtä hyvin kaksin verroin niin paljon, niin pääset lähemmäksi totuutta."
"No, oppia on ikä kaikki. Olin aasi, kun laisinkaan ryhdyin koko kauppaan."
"Sangen totta; sitä sinä muuten olet vieläkin. Mutta kun sinä kerran tulet valmiiksi, niin et enää ole mikään aasi."
"Minusta ei tule koskaan valmista."
"Hm — se kai jää minun asiakseni, se."
Seuraavina kuukausina sain monta merkillistä kokemusta. Jo saman päivän iltapäivällä, jolloin ylläoleva keskustelu oli tapahtunut, kohtasi meitä suuri vedenpaisumus, joka kuohuten vieri alaspäin virtaa. Koko valtava vedenpinta oli mustanaan uiskentelevia tukkeja, oksia ja puita, jotka vesi oli syönyt ja temmannut kuletettavakseen. Mitä suurinta varovaisuutta ja taitavuutta vaati päivänkin valolla laivan ohjaaminen tällaisen eteenpäin syöksyvän ja liikkuvan tukkilautan välitse, ja vaikeudet lisääntyivät luonnollisestikin yön tullen. Aina vähän väliä sukelsi jättiläismäinen tukki, joka sitä ennen oli kätkeytynyt aivan veteen, etukeulan eteen — ei kannattanut koettaa väistää sitä, saattoi vain pysäyttää koneet, minkä jälkeen toinen pyörä jyristen kulki tukin koko pituuden yli hirvittävällä pauhulla ja rytinällä, ja laiva kallistui toiselle kyljelle, mikä oli mitä epämieluisinta matkustajille. Silloin tällöin törmäsimme myös näihin puunrunkoihin pauhaavalla jyrinällä täyttä vauhtia, jolloin laiva huojui ja natisi liitteissään kuin olisi se kulkenut suoraan maalle. Toisinaan suvaitsi tuollainen tukki myös tarttua keskelle etukeulaa ja sulkea puolen Mississippiä meidän edestämme, — eikä silloin ollut muuta keinoa kuin kulkea "kravuntietä" vähän matkaa, kunnes pääsimme eroon vastenmielisestä rasituksestamme. Useimmiten törmäsimme valkoisia, kuorittuja tukkeja päin, jotka ovat vaikeimpia erottaa pimeässä; mustat sensijaan näkee jonkunverran selvemmin.
Korkean veden mukana tuli luonnollisestikin, kuten tavallista, koko joukko tavattomia tukkilauttoja yliseltä Mississipiltä, hiililotjia Pittsburgista, halkoaluksia kaikilta mahdollisilta tahoilta ja tasapohjaisia, leveitä jokialuksia "Posey Countysta" Indianasta, kuormattuina "hedelmillä ja puutavaroilla" kuten rahtikirjoissa sanottiin, vaikka koko ihanuus itse asiassa oli kurpitsoja ja tynnyrinkimpiä. Kaikki luotsit vihasivat sanomattomasti näitä aluksia, ja se maksettiin heille takaisin korkoineen. Laki vaati, että kaikilla tuollaisilla avuttomilla joenkömpijöillä aina tuli olla palava lyhty huipussa, mutta tätä lakia harvoin noudatettiin. Tavan takaa sattui pilkkosen pimeinä öinä, että valo äkkiä hypähti ylös aivan meidän keulamme edestä ja hätääntyneen äänen kuultiin parkuvan aarniometsän murteelle ominaisella nenä-äänellä: