Veneen miehistö haki joka suunnalta, mutta ei löytänyt jälkeäkään kummastakaan muusta miehestä. Varmaankaan he eivät onnistuneet saamaan kaiteesta kiinni, vaan sortuivat takaperin, osuivat pyörään ja kuolivat paikalla. Mitä Tomiin tuli, ei hän koskaan ollut koettanutkaan hypätä kaiteelle, vaan oli heittäynyt päistikkaa veteen ja sukeltanut pyörähuoneen alle. Se oli yksinkertaisin asia maailmassa; minä olisin varsin hyvin voinut tehdä samoin, ja sen sanoinkin — mutta kukaan ei välittänyt siitä; kaikki pitivät itsepäisesti melua vain tuolle aasille, ikäänkuin hän olisi tehnyt jonkin suurteon. Minun entinen heilini ei voinut loppumatkalla saada kyllikseen "sankari"-raukasta; — mutta minusta se oli samantekevää — minä en voinut kärsiä häntä.

Syy miksi me luulimme veneen merkkilyhtyä poijulyhdyksi oli seuraava. Mr. Bixby selitti, että sittenkun hän oli laskenut poijun ulos ja vakuuttautunut siitä, että se pysyi paikoillaan, souti hän jonkun matkan päähän, muutamia satoja kyynäriä sivulle höyrylaivan suunnasta, odottamaan tätä. Kun he odottelivat, puheli hän perämiehen kanssa; muutaman silmänräpäyksen kuluttua katsahti hän ylös ja huomasi poijulyhdyn kadonneen, mutta luuli höyrylaivan jo kulkeneen yli karin. Hän huomasi, että höyrylaiva suuntasi kulkunsa heitä kohti, mutta ei ihmetellyt tätä, koska sen piti niin tehdäkin — senhän tuli kulkea läheltä heitä ja ottaa heidät kannelle. Vasta viime silmänräpäyksessä iski hänen päähänsä kuin salama, että laiva koetti purjehtia hänet upoksiin, sentähden että se piti hänen merkkilyhtyään poijulyhtynä. Hän huusi: "Valmiina, pojat, hyppäämään kaiteelle!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä suoritettiin hyppy.

Ennen kaikkea tulee luotsin viljellä ja harjoittaa sielunvoimiaan, kunnes ne saavuttavat melkein uskomattoman täydellisyyden asteen. Tarkotan muistia. Hän ei saa koskaan eikä millään ehdolla tyytyä uskomaan, että joku seikka on niin tai näin — hänen tulee varmasti tietää se. Minkä halveksumisen olisikaan siihen aikaan saanut osaksensa luotsi, joka olisi uskaltanut esiintyä heikolla "minä luulen" voimakkaan "minä tiedän" asemasta. Se, joka ei ole kokenut sitä, voi muuten tuskin kuvitella, mitä oikeastaan merkitsee tuntea pienintä yksityiskohtaa myöten kahdentoista sadan penikulman pituinen jokimatka, ja tuntea se niin hyvin, ettei mikään erehdys ole mahdollinen. Ottakaa esimerkiksi New Yorkin pisin katu kulkeaksenne ristiin rastiin joka suuntaan, tutkikaa kaikki sen yksityiskohdat niin tarkkaan, että lopulta tunnette joka talon, akkunan, oven, katulyhdyn tai nimikilven ulkoa ja niin hyvin, että voitte silmänräpäyksessä ja epäröimättä sanoa millä paikalla olette, jos teidät pilkkosen pimeänä yönä yht'äkkiä vietäisiin johonkin kohtaan tätä katua — ja te saatte heikon kuvauksen Mississippi-luotsin tietomäärän laadusta ja suuruudesta, minkä vanhaan hyvään aikaan täytyi mahtua hänen päähänsä. Jos te sitten edelleen tahdotte koettaa painaa mieleenne tarkasti joka kadunkulman muodon, katuojien leveyden, eri vesilammikkojen ja rikkaläjien laajuuden, laadun ja syvyyden, niin voitte te mahdollisesti alkaa aavistaa, mitä Mississippi-luotsin täytyy tietää voidakseen viedä aluksensa varmasti satamaan. Ja jos tahdotte edelleen koettaa vähintäin kerran kuukaudessa antaa näiden tunnusmerkkien vaihtaa paikkaansa, sekaantumatta niissä tai erehtymättä pimeimpänäkään yönä — silloin te tiedätte jotakuinkin, mitä vaatimuksia oikullinen Mississippi asettaa sen ihmisen muistille, jonka on ohjattava suurta höyrylaivaa sen ikuisesti vaihtelevissa kulkuvesissä.

Osata koko vanha ja uusi Testamentti ulkoa, edes ja takaisin, niin että osaa juoksevasti laskettaa sen alusta loppuun tai alkaa umpimähkään mistä paikasta tahansa kertaakaan sekaantumatta tai erehtymättä tavuissakaan — se kaikki on mitätöntä sen jättiläismäisyyden rinnalla, jonka Mississippi-luotsi siihen aikaan kykeni esittämään, kun oli kysymys joesta ja sen yksityiskohdista. Moni saattaa ehkä pitää tätä vertausta liioteltuna ja epäillä sen todenperäisyyttä — mutta aivan varmaan ei kukaan luotsi.

Ja kuinka helposti ja vaivatta tämä ihmeellinen muisti täyttääkään tehtävänsä! — Kuinka tietoisesti ja selvästi, ilman ponnistuksia se toimiikaan! — Ottakaamme esimerkki. Luotaaja huutaa: "Kaksi — ja — puoli! — Kaksi — ja puoli! — Kaksi — ja — puoli! — Kaksi — ja puoli! —" kunnes se lopulta tuntuu yksitoikkoiselta kuin kellonnaksutus; keskustelu jatkuu koko ajan ja luotsi ottaa vaivatta siihen osaa, näyttämättä kuuntelevan luotaajan huutoja; mutta jos tämä pistäisi joukkoon ainoankaan "Kaksi — kolme — neljäsosaa!" pitkään riviin huutoja "Kaksi — ja puoli!", niin voi olla täysin vakuutettu siitä, että luotsi kolme viikkoa jälkeenpäin kykenee täysin kuvaamaan pilkulleen laivan aseman joessa silloin kun "Kaksi — kolme neljäsosaa!" sanottiin ja niin tarkoin tekemään selkoa merkeistä sekä edessä että takana kuin myös sivuilla, että meidän pitäisi kyetä viemään laiva sinne omin neuvoin ensi kerralla ja asettaa se aivan samaan paikkaan! — Luotaajain huudot eivät vetäneet hänen ajatuksiaan pois keskustelusta, mutta hänen harjaantunut muistinsa valokuvasi silmänräpäyksessä kaikkityyni ja kokosi sivuseikat vastaista käyttöä varten, ilman mitään hänen omaa tietoista ponnistustaan. Luonnoltaan keskinkertainenkin muisti voi tämän harjotuksen kautta kehittyä todelliseksi jättiläiseksi; — mutta, huomattakoon tarkoin, vain erityisellä tarkoin rajoitetulla alalla. Sama mies, jonka muistin on mahdoton jättää kokoamatta pienintäkään yksityiskohtaa, kun on kysymys väylistä, kareista, särkistä ja merkeistä, pidättääkseen ne kuin ruuvipenkissä, ei luultavastikaan päivällisaikaan olisi voinut tehdä selkoa siitä, mitä hän oli syönyt aamiaiseksi.

Palvelin kuitenkin kerran ruorimiehenä erään luotsin alaisena, jonka muisti täytti minut alituisella ihmetyksellä. Tämä muisti oli kuitenkin synnynnäinen eikä harjaantumuksen kautta aikaansaatu, ellen ole erehtynyt. Jos joku esimerkiksi oli sattunut mainitsemaan jonkun nimen hänen läsnäollessaan, alkoi hän silmänräpäyksessä:

"Voi, siunatkoon, hänet minä tunsin! — Vaalea, punatukkainen mies, pieni arpi vasemmalla puolella kaulaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut tikku nahan alla. Siitä on nyt tasan kolmekymmentä vuotta. Matkustin kerran hänen kanssaan. Oli vain viisi jalkaa vettä joen yläjuoksussa muistaakseni. 'Henry Blake' istui karilla Tower Islandin luona, ja 'Georg Elliott' kadotti peräsimensä 'Sunflowerin' hylyssä."

"Mutta 'Sunflowerhan' upposi vasta —"

"Kyllä minä tiedän toki koska se upposi; se oli kolme vuotta aikaisemmin, toisena päivänä joulukuuta; Asa Hardy kuljetti sitä — hänen veljensä oli esimiehenä samalla laivalla; se oli hänen ensi matkansa; Tom Jones kuvasi kaikkityyni, kun me tapasimme toisemme New-OrIeansissa viikkoa myöhemmin — hän oli ensimäisenä perämiehenä. Kapteeni Hardy kuoli muuten pian sen jälkeen — hän sai naulan jalkaansa kuudes päivä heinäkuuta ja kuoli kouristukseen viidestoista päivä. Hänen veljensä John kuoli kahta vuotta myöhemmin — kolmas päivä maaliskuuta — kasvoruusuun. Minä en tuntenut ketään heistä — he olivat kaikki ylhäältä Allighanysta, olivat he — mutta ihmiset, jotka tunsivat heidät, kertoivat minulle. Sama henkilö kertoi myös, että kapteeni Hardy kävi pumpulisukissa sekä kesällä että talvella. Hänen ensimäisen vaimonsa nimi oli Jane Shook — hän oli Uudesta Englannista — ja toinen kuoli hulluinhuoneessa. Se oli näet suvussa. Hän oli Lexingtonista, Kentukystä, — hänen nimensä oli Horton!"

Ja niin edespäin aina loppumattomiin. Hän ei suorastaan voinut unhoittaa mitään. Sellainen muisti on oikea onnettomuus. Sen omistaja kadottaa kokonaan kyvyn erottaa tärkeän merkityksettömästä. Hänen puheensa tulee sälytetyksi väsyttävillä yksityiskohdilla ja hän itse aivan yksinkertaisesti sietämättömäksi seuraihmisen kannalta katsottuna. Sitäpaitsi on hänen aivan mahdoton koskaan pysyä asiassa. Hän ei voi vastustaa kiusausta seurata jokaista pientä muistin syrjäpolkua, joka viittaa hänelle, ja kaiken loppuna on, että hän joutuu kokonaan harhapoluille. Kysymyksessä oleva mr. J. voi esimerkiksi alkaa rehellisellä tarkotuksella kertoa ennenkuulumattoman hauskaa kaskua koirasta. Hän voi olla niin naurunhaluinen ajatellessansa sitä, että hän tuskin voi puhua. Hän otti sitten lähtökohdaksi koiran rodun ja henkilökohtaiset ominaisuudet, ulkonäön, kasvatuksen ynnä muun; sen jälkeen harhaili hän koiran entisen omistajan elämänvaiheissa — omistajan perheessä, kuvailen häitä ja hautajaisia, jotka olivat sattuneet tässä perheessä, lausuen sen ohessa onnittelu- ja hautausrunoja, joita näissä tilaisuuksissa oli esitetty; tällöin voi hän sattua muistamaan, että joku näistä tapauksista oli tapahtunut "sinä ankarana talvena" sinä ja sinä vuonna, minkä jälkeen seurasi yksityiskohtainen kuvaus tuosta talvesta, kaikkien kuoliaaksi paleltuneitten henkilöitten nimien sekä silavan ja heinäin tilastollisten hintatietojen ohella samalta ajalta. Silava ja heinät olivat luonnollisena ylimenona viljaan, ja vihannesrehut johtivat ajatuksen lehmiin ja hevosiin; hevosista tuli hän aivan luonnollisesti taideratsastajiin ja muihin kuuluisiin ratsastajiin. Taideratsastajista oli siirtyminen eläinnäyttelyihin helppo ja huomaamaton; elefantista keski-Afrikaan oli vain askel; pakanaraukat johtivat ajatuksen uskonnollisiin kysymyksiin — ja kolmen tai neljän tunnin kuluttua tuli vartiovuoron vaihto, ja J. jätti ohjaushytin mumisten otetta aikoja sitten pidetyistä saarnoista, jotka koskivat rukousta armonvälikappaleena. Ensimäinen johdanto oli siis ainoa, minkä koskaan sai tietää tuosta koirasta, jonka elämänvaiheita kuullakseen oli koko ajan istunut kuin neuloilla.