Luotsilla tuli, kuten sanottu, olla hyvä muisti, mutta onpa kaksi ominaisuutta, jotka ovat aivan yhtä välttämättömät hänelle. Hänellä täytyy olla suuri päättäväisyys ja jääkylmä, murtumaton luottamus. Kun luotsioppilas alkaa tuntea itsensä niin tottuneeksi joella, että hän osaa ohjata laivaa yhtä hyvin yöllä kuin päivänvalolla, kulkee hän tavallisesti esteettömästi tietään siinä uskossa, että hänen oma luottamuksensa se rohkaisee häntä; — vasta siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen oppimestarinsa ensi kertaa jättää hänet kokonaan omiin valtoihinsa, keksii hän erehdyksensä ja huomaa, että luottamus onkin toisen. Joki näyttää hänestä samassa silmänräpäyksessä vilisevän vaaroja, joita hän ei ensinkään ole valmis kohtaamaan — hän on menettää kaiken tietoisuutensa, ja neljännestunnissa on hän valkoinen kuin hursti ja puolikuoliaaksi pelästynyt. Luotseilla on senvuoksi tapana, erilaisin keinoin ja sotajuonin kasvattaa "penikoitaan" tyynesti katsomaan vaaraa silmiin. Yksi heidän mielinautinnoitaan onkin tehdä oppilaillensa tuollaisia pieniä kolttosia kaikessa ystävyydessä.
Mr. Bixby teki minulle kerran sellaisen kepposen, jota minä vuosikausiin sen jälkeen en voinut ajatella punastumatta korviani myöten. Olin silloin vähitellen kehittynyt aika kelvolliseksi ruorimieheksi, niin että mr. Bixby melkein useimmiten luovutti minulle koko työn niin päivällä kuin yölläkin. Hän antoi minulle harvoin mitään ohjausta, vaan rajoittui hoitamaan ruoria erityisen pimeinä öinä tai tavallista vaikeammissa väylissä, viemään laivan maihin, kun niin tarvittiin, sekä näyttelemään herrasmiestä yhdeksän kymmenettäosaa vartiovuorosta ja nostamaan palkkansa. Vesi oli korkealla, ja minä olisin tuntenut itseni syvästi loukatuksi, jos joku olisi tahtonut panna kyseenalaiseksi minun kykyni luotsata laiva mistä tahansa läpitse Cairon ja New-Orleansin välillä ilman apua ja opetusta. Ajatus, että olisin voinut pelätä kulkea minkä paikan ohi tahansa päivänvalolla, oli liian hullu minulle, jotta olisin edes silmänräpäykseksi pysähtynyt siihen.
Eräänä kauniina kirkkaana kesäpäivänä tulin puhisten täyttä vauhtia pitkin joen mutkaa saaren n:o 66 yläpuolelle, täpötäynnä itsetyytyväisyyttä nenä pystyssä kuin milläkin kirahvilla, kun mr. Bixby sanoi:
"Minä menen hetkeksi alas. Sinä muistat kai, kuinka sinun tulee ohjata tästä alkaen — sinun tulee luovata yli?"
Tämä oli melkein loukkaus. Kysymyksessä oleva ylimenopaikka oli yksinkertaisimpia ja helpoimpia koko joella. Oli tuskin ajateltavissa, että siinä olisi voinut saada vahinkoa, joko sitten ohjasi oikein tai ei; ja mitä syvyyteen tulee, ei kenkään koskaan ollut onnistunut löytämään mitään pohjaa siinä. Kaiken tämän tiesin varsin hyvin.
"Että muistanko minä sitä? — Hyvät ihmiset! Tuossa minä voisin ohjata vaikka sidotuin silmin."
"Miten syvää siinä sitten on?"
"Sepä oli merkillinen kysymys. Siinä ei voisi päästä pohjaan kirkontornillakaan."
"Vai niin, luuletko niin, vai?"
Pelkästään se äänenpaino, jolla tämä kysymys esitettiin, horjutti jonkun verran itseluottamustani, juuri sitä oli mr. Bixby tahtonut. Hän poistui enempää sanomatta. Mielikuvitukseni alkoi heti toimia ja uskotella minulle jos jotakin. Bixby lähetti — luonnollisestikin minun tietämättäni — jonkun peräkannelle ilmoittamaan salaisia määräyksiä luotaajille, toisella sanansaattajalla oli kuiskutteleva neuvottelu upseerin kanssa, ja sen jälkeen kätkeytyi hän itse savutorven taakse panemaan merkille, mitä tuleman piti. Hetken kuluttua astui kapteeni myrskykannelle; sen jälkeen näyttäytyi ensimäinen perämies — sitten koneenhoitaja. Joka minuutti lisääntyi seurakunta, ja ennenkuin olin ehtinyt niemen kärjen ohi, oli noin viisitoista tai kaksikymmentä henkilöä kokoontunut aivan nenäni eteen. Aloin ihmetellä, mitä merkillistä mahtoi olla tekeillä. Juuri kun käänsin, mennäkseni yli vastakkaiselle rannalle, katsahti kapteeni ylös ja kysyi teeskennellyn levottomasti: