VII

Edellisissä luvuissa olen parhaan kykyni mukaan koettanut antaa lukijoille käsitystä luotsitaidon laadusta ja merkityksestä, sekä osottaa, että tämä merkillinen taito kyllä ansaitsee huomionsa. Jos lukija siitä, mitä olen sanonut, on päätellyt käsitelleeni ainettani con amore, niin on hän tosiaan arvannut oikein; sillä minä myönnän mielelläni, että tämä ammatti oli minulle rakkaampi kuin mikään niistä monista, joille sittemmin olen omistautunut vaiherikkaan elämäni aikana, ja olin luotsina ylpeämpi ja tyytyväisempi asemaani kuin koskaan sittemmin. Syy tähän on helposti havaittavissa: siihen aikaan, josta puhun, voitiin luotsin kirjaimellisesti sanoa olevan ainoa täydellisesti vapaa ja riippumattomin olento koko maailmassa. Kuninkaat ovat riippuvaisia lakiasäätävistä kokouksistaan ja ministereistään — eduskunnan jäsenet tottelevat valitsijoitaan — sanomalehdenjulkaisijain käsiä sitovat tuhannet sopimukset, joita ei saa laiminlyödä — mikään pappi ei uskalla ajatella vapaasti, tai lausua täyttä vakaumustaan, jottei hän loukkaisi seurakuntalaisiaan — ja kaikkien kirjailijain voidaan sanoa jossain määrin olevan yleisön orjia. Totuus on, että tuskin on yhtään miestä, naista tai lasta, jolla ei olisi herraansa — joka ei hiljaisuudessa huokaisi jonkin painavan ikeen alla. Mutta vanhaan, hyvään aikaan, josta kirjoitan, voitiin todella sanoa, ettei Mississippi-luotsilla ollut ylempäänsä. Hänen vapautensa oli rajaton ja hänen tahtonsa laki. Kapteeni seisoi myrskykannella, jaellen muutamia käskyjä niinä viitenä tai kuutena minuuttina, jotka laiva tarvitsi perääntyäkseen laiturista; — mutta siihen loppui hänen hallituksensa.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin alus tuli joelle, oli se luotsin välittömän ja eittämättömän herruuden alainen. Hän voi ryhtyä mihin halutti, ohjata minne ja miten näki hyväksi, ja pysäyttää milloin ja kuinka kauan hänestä näytti tarkoituksenmukaiselta. Hän ei kysynyt keltään neuvoa, ei vastaanottanut keltään käskyjä ja otti kovin pahakseen, jos joku uskalsi sekaantua hänen asioihinsa. Niin, Yhdysvaltojen laki kielsi häntä suorastaan kuulemastakaan kenenkään, olkoonpa sitten kuka tahansa, neuvoja tai käskyjä, sillä yleensä täysin oikealla edellytyksellä, että luotsin varmaankin paremmin kuin kenenkään muun laivalla olijan tuli tietää, kuinka laivaa piti ohjata. Olen omin silmin nähnyt kahdeksantoistavuotiaan pojan levollisesti ohjaavan suurta höyrylaivaa, mikäli näytti, varmaan perikatoon, vanhan kapteenin seisoessa hänen vieressään, levottomuudesta värisevänä, mutta uskaltamatta virkkaa sanaakaan. On helppo huomata, että luotsi näissä olosuhteissa, katsoen hänen rajattomaan valtuuteensa, oli ylhäinen ja tärkeä henkilö. Häntä kohtelivat erityisen huomaavasti kapteeni ja miehistö, kuten myös matkustajat. Luotsit ovatkin ainoat ihmiset, mikäli minä muistan, jotka ovat näyttäneet täysin tyyniltä ja huolettomilta vieraiden, matkustavien ruhtinaitten ja valtaherrain läsnäollessa. He pitivät niitä ylipäänsä ylhäisyydessään vertaisinaan.

Pitkäaikainen tottumus oli tehnyt luonnolliseksi seikaksi luotsille lausua kaikki toivomuksensa käskyn muodossa. Minä tunnustan, että vielä tänä päivänä tuntuu minusta happamalta esittää tahtoni kehoituksen heikossa muodossa, sensijaan että voimakkaasti sinkauttaisin sen määräyksinä.

Ajatus luotsin poikkeusasemasta yksinvaltiaana joella muistuttaa mieleeni Stephen W:n erikoisen henkilöllisyyden. Hän oli taitava luotsi, hyvä toveri, väsymätön juttelija, jotapaitsi hän oli saanut lahjaksi hyvän annoksen sukkeluutta ja hyväntuulisuutta. Sitäpaitsi oli hän kuulumattoman itsenäinen ja esiintyi mitä uskomattomimman suorasti ja häikäilemättömästi koko maailmaa kohtaan, sallimatta vähintäkään vaikuttaa itseensä sellaisen pikkuseikan kuin ijän, yhteiskunnallisen aseman tai rikkauden. Hän oli aina kiintynyt toimeensa, ei pannut koskaan mitään säästöön, lainaili yhtä taitavasti kaikilta ihmisiltä ja olikin veloissa korviaan myöten joen jokaikiselle luotsille ja suurimmalle osalle kapteeneja. Oli jotain hurjaa, uskomatonta "tuhannentulimaista" hänen ohjaamistavassaan, joka todellakin oli suorastaan kiehtovaa — joskaan ei kaikille. Hän teki kerran matkan yhdessä rauhallisen, hiljaisen vanhan kapteeni Y:n kanssa, mutta sai "kauniit kiitokset", kun saapui New-Orleansiin. Joku lausui ihmettelynsä tämän johdosta. Kapteeni Y. värisi ajatellessaankin Stepheniä. Sen jälkeen antoi hän vanhalla piipittävällä äänellään seuraavan selityksen:

"En, Jumala varjelkoon! — Minä en tahtoisi sellaista villieläintä laivaani mistään hinnasta! — Hän kiroo, hän laulaa, hän viheltää, hän ulvoo, — niin, pahemmin kuin pahin intiaani — yöt läpeensä, kun hän on sillä päällä; kaikki ajat ovat hänelle samantekeviä. Hän alkaa ulvoa tuolla tavalla, kesken kaiken — ei sen vuoksi, että hän tahtoisi jotakin, ei, vaan ainoastaan sen takia, että se huvittaa häntä, senkin pahuusta! — Milloinkaan en saanut hiventäkään unta silmiini hänen saattamattansa minua kylmään hikeen noilla hirveillä sotahuudoillaan. Merkillinen mies — hyvin merkillinen! Hän ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä. Joskus suvaitsi hän sanoa minua 'Janneksi'. Ja sitte hänellä oli viulu ja kissa. Soitti merkillisesti. Se suututti kissaa, ja niin alkoi se naukua. Kukaan ihminen ei voinut nukkua siellä missä se mies — ja hänen perheensä — oli. Ja uhkarohkea sitten, sanokaapas muuta. Jos herrat uskovat tai ei, niin on päivänselvä totuus, että se mies voi antaa aluksensa kulkea täyttä vauhtia suoraan kaikkien noiden ilkeitten karien yli Chicotin luona myrskyssä, jonka vertaa en ole koskaan nähnyt! — Niin, minun perämieheni voivat puhua siitä herroille — he näkivät sen itse. Ja, hyvät herrat, juuri kun hän porhaltaa mennä keskelle kareja, ja minä seison siinä ja vapisen kuin haavanlehti ja rukoilen Herraamme varjelemaan meitä, niin jaa, niin totta kuin olen rehellinen ihminen — niin voivatko herrat ajatella, että hän alkaa viheltää — niin, hyvät herrat — viheltää: 'Hei tytöt pienet Buffalon, iltana tänä tanssit on' — tyynesti ja huolettomasti kuin olisi hän ollut hautajaisissa eikä ruumis olisi hänelle tuttu. Ja kun uskalsin tehdä hänelle muutamia huomautuksia, hymyili se peto vain minulle, niinkuin olisin ollut lapsi, ja käski minun mennä sisään ja koettaa olla kiltti eikä sekaantua siihen, mikä kuului esimiehelleni."

Tapahtui kerran New-Orleansissa, että kapteeni joka oli saituudestaan kuuluisa, tapasi Stephenin, jolla sattumalta ei ollut mitään tointa, ja, kuten tavallista, ei myöskään rahoja. Kapteeni tarrasi Stepheniin kaikin voimin, ja tämä, joka oli tavallista ankarammassa pulassa, suostui vihdoin tekemään sopimuksen hänen kanssaan sadastakahdestakymmenestäviidestä dollarista kuukaudessa, mikä on tasan puolet tavallisesta palkasta. Kapteeni lupasi pyhästi olla ilmaisematta tätä pelottavaa salaisuutta, jottei Stephen joutuisi ammattitoverien halveksumiselle alttiiksi. Mutta laiva ei ollut tehnyt muuta kuin päivän matkan New-Orleansista, ennenkuin Stephen sattumalta keksi, että kapteeni kaikkea muuta kuin vaieten kerskasi liikesalaisuudestaan ja että perämiehetkin tiesivät asian laidan. Stephen ei puhunut mitään, vaan oli omissa ajatuksissaan. Iltapuolella tuli kapteeni myrskykannelle, katsahti ympärilleen ja näytti saaneen jotenkin vastenmielisen yllätyksen. Hän katsahti kysyvästi Stepheniin, mutta tämä vihelteli tyynesti eikä ollut tietääkseenkään. Kapteeni hyppeli levottomana ympäri hetken ja näytti pari kertaa olevan aikeissa sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä ja vaikeni, sekä vetäytyi hetken päästä takaisin hyttiinsä. Pian tuli hän kuitenkin taas ja näköjään yhä huolestuneempana. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja huomautti kunnioittavasti:

"Vesi on aika korkealla, vai kuinka, sir?"

"Luulisinpä kylläkin, sir! — Kun joki on äyräitään myöten täysi, voi sitä todellakin sanoa aika hyväksi."

"Tässä näyttää olevan kova virta?"