Olin suunniltani. En tiennyt mitä kummaa tehdä. Värisin kuin haavan lehti kiireestä kantapäähän, ja olisin voinut ripustaa hattuni silmiini, niin pitkälle ne pullistuivat päästäni pelkästä kauhusta.
"Yksi — kolme — neljännestä! — Yhdeksän — jalkaa — ja — puoli!"
Laiva kulki yhdeksän jalan syvyydessä! — Käteni vapisivat kuin hyytelö. En kyennyt niillä vetämään edes kellonnauhasta. Epätoivoissani ryntäsin puhetorven luo ja kiljasin koneenkäyttäjälle:
"Taivaan Jumalan tähden, Ben — peräytä! — Peräytä siltä sielu ruumiista, jos sinulle on elämä rakas! — Pian, Ben! — Takaperin!"
Ovi sulkeutui hiljaa. Katsahdin ympärilleni, ja siinä seisoi Bixby lempeän hyväntahtoisesti hymyilevin huulin. Senjälkeen laukesi koko seurakunta myrskykannella sydämelliseen, loppumattomaan nauruntyrskeeseen. Käsitin nyt kaikki, ja tunsin itseni nolommaksi kuin voi sanoin kuvata. Laiva asetettiin taas merkkien mukaan, kone pantiin käyntiin, ja senjälkeen sanoin minä:
"Olipa kaunis kepponen toimittaa minut näyttelemään raukan osaa! — Nyt en suinkaan pääse kuulemasta puhuttavan, että olen ollut kyllin yksinkertainen antaakseni luodata 66:n yläpuolella."
"Sattuuhan sellaista, poikani, ja se on oikein sinulle. Etkö sinä tiennyt, että siinä ei voi tavata pohjaa? —"
"Kyllä, sir, sen tiesin."
"No, kuinka tuhannen turkasta sinä sitten voit olla semmoinen aasi, että annat minun tai kenen tahansa uskotella itsellesi jotakin toista? — On oltava varma asiastaan, katsohan. Muista se. Ja yksi seikka lisäksi: jos joudut vaaralliseen pulaan, niin älä käyttäydy kuin hupakko. Se ei maksa mätää munaa."
Se oli hyödyllinen läksytys, joskin vaikea sulattaa. Mutta pahinta kaikesta oli kuitenkin useampana kuukautena lakkaamatta kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa kuulla toistettavan sananpartta, johon nähden minulla oli erityinen vastenmielisyys: "Taivaan Jumalan tähden, Ben — peräytä!!"