"Nuo luotsit! — Hyvät ihmiset, nehän ovatkin kahdensadanviidenkymmenen dollarin luotseja, nuo! — Mutta kapteenin ei tarvitse olla levoton — kyllä minä tiedän niin paljon kuin voi vaatia sadallakahdellakymmenelläviidellä, uskokaa pois."

Kapteeni luovutti aseensa. Viisi minuuttia myöhemmin höyrysi Stephen läpi solan ja näytti kilpailijalleen parin kahdensadanviidenkymmenen dollarin anturoita.

Melkein jokaisella kapteenilla oli useampia tai harvempia todisteita Stephenin lainaamista summista, aina sadastaviidestäkymmenestä dollarista korkeampiin summiin. Hän ei maksanut koskaan, mutta oli ylen ahkera ja tarkkaavainen, kun oli kysymys todisteen uudistamisesta joka kahdestoista kuukausi.

Luonnollisestihan valkeni vihdoin sekin päivä, jolloin Stephenillä ei enää ollut mitään toiveita saada lainata enempää vanhoilta velkojiltaan; hänen täytyi etsiä uusia uhreja, jotka eivät vielä tunteneet häntä. Sellaisen uhrin keksi hän rehellisessä, hyväsydämisessä nuoressa Yatesissa, joka oli omia tovereitani. Yates oli juuri ollut konttorissa ja iloisesti nostanut ensimäisen kuukauden palkan, kun hän tapasi Stephenin ja hurmaantui siihen määrin tämän viettelijän hopeakielestä, että komeat, ihka uudet setelit, kaksisataa viisikymmentä dollaria, olivat muuttaneet muutamassa silmänräpäyksessä Stephenin taskuun, Tapaus tuli pian tunnetuksi ja herätti suurta hilpeyttä ja tyytyväisyyttä vanhoissa luotonantajissa. Viaton Yates ei epäillyt silmänräpäystäkään, että Stephenin lupaus maksaa rahat viikon lopulla oli täysin arvoton. Määrättynä aikana tuli hän hakemaan rahojaan; Stephen lausui hänelle monta suloista sanaa, mutta pyysi vielä viikon maksuajan pitennystä. Yates saapui taasen sopimuksen mukaan, tuli kohdelluksi taasen hunajanmakealla kohteliaisuudella, sekä päätti vielä kerran myöntää viikon lykkäyksen. Ja tällä tavoin jatkui sitä. Yates ajoi takaa Stepheniä viikon toisensa jälkeen ilman vähintäkään tulosta, ja vihdoin heitti hän kaikki sikseen. Mutta nyt alkoi vuorostaan Stephen ajaa takaa Yatesta! — Missä tahansa Yates näyttäytyi, ilmestyi Stephenkin viipymättä näyttämölle. Eikä siinä ollut kyllin, että hän oli saapuvilla; hän oli lisäksi nöyrääkin nöyrempi ja uhkui anteeksipyyntöjä sen johdosta, ettei hänellä ollut mahdollisuutta maksaa tuota pikku summaa vielä. Lopulta meni tämä niin pitkälle, että Yates-parka lähti pakoon, kun hän vain pitkän matkan päästä näki vilahduksenkaan Stephenistä; mutta se ei auttanut — hänen velallisensa saavutti hänet aina lopulta ja ajoi hänet johonkin nurkkaan, josta hän ei voinut päästä pakoon. Ähkyen ja kasvot tulipunaisina ohjasi Stephen kulkunsa suoraan surkuteltavaa hyväntekijäänsä kohden, syöksyi esiin säihkyvin silmin ja ojennetuin käsin, sekaantui heti keskusteluun, jos Yates oli muitten seurassa, tarttui nuorta miestä molempiin käsiin, ravisti ne melkein sijoiltaan ja alkoi puhua kielevästi:

"Hyvät ihmiset, miten olen saanut juosta! — Näin, että sinä et tuntenut minua ja sentähden lähdin kulkemaan täydellä höyryllä, jotta et pääsisi kokonaan käsistäni. Ja tässä sinä nyt sitte olet! — Tässä on minulla nyt sinut, kunnon veli! — Oi, seisoppa hiljaa hetkinen, että saan nähdä sinut! — Aina samat, jalot kasvonpiirteet —" (Yatesin ystävälle:) "Mutta katsoppas häntä! — Eikö tunnukin oikein hyvältä katsella häntä? — Eikö se ole vahvistavaa, häh? — Mitäs sanot? — Eikö se ole täydellinen taulu — öljymaalaus? — Mitä minä sanonkaan — Öljymaalaus? — Minä sanon häntä panoraamaksi — täydelliseksi panoraamaksi! — Juuri sitä hän on, sitä. Ja — tuhat tulimaista — nyt minä muistankin — etten minä sentään tavannut sinua tunti sitten! — Onpa se sentään moninkertaisin onnettomuus, josta koskaan olen kuullut puhuttavan. Tässä nyt olen käynyt kaksikymmentäneljä tuntia ja kantanut noita siunattuja kahtasataaviittäkymmentä dollaria, tiedäthän. Hakenut sinua ylhäältä ja alhaalta! — Kuljin ja odotin sinua Planterin luona kello kuudesta eilen illalla kello kahteen yöllä, sekä nukkumatta että syömättä. Vaimoni sanoo, kun tulen kotia: 'Missä sinä olet asunut koko yön?' Minä vastaan: — 'Tuo siunattu Yatesin velka se painaa minua!' Silloin sanoo hän: 'Koskaan en ole nähnyt miestä, joka ottaa itseensä tuolla tavoin tuollaisesta pikkusummasta', sanoo hän. 'Niin, näetkös', sanon minä, 'sellainen nyt on kerta kaikkiaan minun luontoni, en voi sitä muuttaa!' 'Mene ja laskeudu levolle', sanoo hän, 'ja levähdä hiukkasen!' 'En eläissäni', sanon minä, 'ennen kuin tuo jaloluontoinen nuori miesparka on saanut rahansa!' Niin istuin minä valveilla päivänsarastukseen asti — ja niin lähdin uudelleen kiertämään. Mutta silloin ei käy paremmin kuin että ensimäinen ihminen, jonka tapaan, kertoo minulle, että sinä olet ottanut pestin 'Suur-Turkkiin' ja matkustanut New-Orleansiin. Se koski minuun niin, hyvät herrat, että minun, jos uskotte tai ette, oli pakko nojautua seinää vasten ja itkeä. Mies, jonka talo oli, tuli ulos kuivausriepu kädessä ja sanoi, ettei hän kärsinyt ihmisten kastelevan hänen seiniään, ja silloin tuntui minusta suoraan sanoen kuin koko maailma olisi ollut minua vastaan eikä minulla olisi ollut mitään, minkä vuoksi elää. Sitte tulen vaeltaen ylös katua tunti sitten, kaikki helvetin tuskat rinnassani, ja tapaan Jim Wilsonin ja annan hänelle nuo rahat maksuksi vanhasta velasta, ja ajatteles — ajatteles, että minä nyt tapaan sinut, kunnon poika, ilman penniäkään taskussa! Mutta niin totta kuin seison tässä tämän ijankaikkisen pilkun päällä — kas tuohon, nyt minä vedän merkin tuohon tiilikiveen muistaakseni paremmin — sitten minä menen tuossa tuokiossa lainaamaan nuo rahat jostain — ja huomispäivänä — huomenna päivällä kahdentoista lyönnillä olet sinä ne saapa! — Oi — seisoppas noin silmänräpäys vielä, että saan oikein katsella sinua."

Ja niin edespäin. Yatesille kävi elämä raskaaksi. Hän ei voinut paeta velallistaan ja tämän hirveitä sieluntuskia, koska velka ei ollut tullut maksetuksi. Hän tohti tuskin näyttäytyä kadulla pelosta että Stephen olisi vaanimassa häntä jossain kulman takana.

Bogartin biljardisali oli luotsien tavallinen kokouspaikka. He kokoontuivat sinne yhtä paljon kuulemaan uutisia kuin pelaamaan. Eräänä aamupäivänä tuli Yates sinne; Stephen oli siellä jo entuudestaan, mutta pysytteli toistaiseksi poissa kintereiltä. Mutta hetken kuluttua, kun melkein kaikki luotsit, jotka silloin olivat kaupungissa, olivat ehtineet kokoontua, hyökkäsi Stephen äkkiä esiin sekä heittäytyi tavallisine ihastuksineen pahaa aavistamattoman Yatesin kimppuun ikäänkuin olisi hänessä tavannut kauan kaipaamansa ja ikävöimänsä veljen.

"Suuri Jumala", huudahti hän liikutettuna. "Kuinka minua ilahduttaakaan tavata sinut, kunnon veli! — Jumala siunatkoon sinua — sydämmelleni on todellinen nautinto katsella sinua! Hyvät herrat — olen, paha kyllä, velkaa teille kaikille; — kaikki yhteenlaskettuna pitäisi sitä olla ainakin neljäkymmentätuhatta dollaria, tai niille maille. Minä en pyydä parempaa kuin saada maksaa — minä olen maksava — viimeiseen penniin! — Herrat tietävät kaikkityyni, minun tarvitsemattani kerrata sitä, kuinka kauheasti olen kärsinyt siitä, että minun on täytynyt vasten tahtoani olla niin suurissa velkasitoumuksissa niin kärsivällisille ja jalomielisille ystäville; mutta karvaimman vaivan, hyvät herrat, kaikkein karvaimman, on minulle aiheuttanut — minä sanon sen suoraan — se velka, joka minulla on tälle jalolle nuorelle miehelle; ja olen tullut tänne tänä päivänä siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että tiedoksi antaisin vihdoinkin keksineeni keinon kaikkien velkojeni maksamiseksi! — Ja minä toivoin erityisesti, että veli Yates olisi läsnä, kun teen tämän ilmoituksen. Niin, uskolliset ystäväni, hyväntekijäni — vihdoinkin olen keksinyt keinon! — Kaikki minun sitoumukseni tulevat suoritetuiksi ja Te tulette saamaan rahanne takaisin!" Toivon säde alkoi pilkottaa Yatesin silmästä; Stephen hymyili isällisen hyväntahtoisesti, laski kätensä Yatesin pään päälle ja lisäsi:

"Minä aion maksaa ne aakkosellisessa järjestyksessä!!"

Sen jälkeen hän kääntyi kantapäillään ympäri ja meni. Kesti muutaman minuutin ennenkuin joukko käsitti Stephenin uuden maksujärjestelmän koko laajuuden ja oivallisuuden; sen jälkeen veti Yates syvän henkäyksen ja mumisi: