"No, niin muodoin on Y:illä loistavia toiveita. Hän ei ehdi koskaan edemmäksi kuin C:hen tässä maailmassa, ja minä luulen, että me molemmat ehdimme kuluttaa hyvän annoksen ijankaikkisuuttakin ennenkuin ne siellä ylhäällä lakkaavat puhumasta minusta, rutiköyhästä luotsi raukasta, joka tuli tänne ylös S:t Louisista aikojen alussa!"
VIII
Sittenkun minä pari vuotta tai vähän yli olin kokenut kovaa luotsioppilaana ja sen ohessa myös ajoittain palvellut vähemmänkin inhimillisten oppimestarien kuin mr. Bixbyn johdolla ja kokenut monta vaihtelevaa kohtaloa, joiden kuvaaminen kävisi liian pitkäksi, pääsin vihdoin niin pitkälle, että voin suorittaa tutkinnon ja lunastaa täysinoppineen luotsin todistuksen. Aluksi täytyi minun tyytyä tilapäisiin, vähemmän tuottaviin toimiin, mutta kun kaikki meni onnellisesti eikä mitään onnettomuustapauksia sattunut, sain vähitellen kiinteän jalansijan ja arvon ammatissani. Minun onneni näytti olevan ratkaistu, elämänurani selväksi suunniteltu eteeni, ja pidin päätettynä asiana, että viettäisin jälellä olevat elonpäiväni joella tai kuolisin paikallani kuin ruorin uskollinen ritari, kun hetkeni oli tullut. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Sota syttyi, kaikki yhteiskunnalliset siteet heltisivät, kauppa ja liikenne lakkasi, ja samalla päättyi minunkin toimintani ja toiveeni etenemisestä uralla, jonka olin valinnut.
Minun täytyi ansaita elatukseni muulla tavoin. Läksin aluksi Nevadan hopeakaivoksille; sitten yritin sanomalehtikirjeenvaihtajana; sitte kullankaivajana Californiassa; sitte taasen erään San Franciscon sanomalehden "reportterina"; — sittemmin erikoiskirjeenvaihtajana Sandwich-saarilla; — myöhemmin koetin onneani kiertelevänä Europan ja Itämaiden kirjeenvaihtajana; senjälkeen valistuksen tulisoihdun kantajana luentokateederissa; ja lopuksi olen joutunut kirjailijaksi Uuden Englannin muitten kirjailijain joukkoon.
Tällä tavoin oli kulunut kaksikymmentäyksi pitkää vuotta siitä kun viimeksi katselin ulos läpi ohjaushytin ikkunan, kun minut eräänä päivänä valtasi voimakas halu saada taasen nähdä jokea, höyrylaivoja ja niin monta vanhaa "poikaa" kuin mahdollisesti vielä oli jälellä. Voitin puheillani seuraksi pari ystävääni ja me läksimme iloisina matkalle länteenpäin huhtikuun alussa. Erinäisistä syistä olimme päättäneet kulkea tekaistuilla nimillä. Ajatus sinänsä oli hyvä, mutta se aiheutti meille loppumattomia huolia; sillä vaikka Smith, Jones ja Johnson ovat nimiä, jotka helposti muistaa, kun ei ole välttämätöntä, on kuitenkin, merkillistä kyllä, melkein mahdoton pitää niitä mielessä, kun niitä tarvitsee. Kuinka rikolliset voivat muistaa ihka uusia tekonimiään, on minulle arvotus. Olin viaton kuin vastasyntynyt lapsi — ja kuitenkin voin harvoin tai koskaan saada uutta nimeäni yli huulteni, kun sitä parhaiten tarvittiin. Minusta tuntui, että jos minun omallatunnollani sitäpaitsi olisi ollut joku rikos, olisin todennäköisesti ollut liian suunniltani muistaakseni edes oikeaa nimeäni.
Me ostimme liput "Gold Dust "-höyrylaivaan. Kello oli kahdeksan illalla, kun peräydyimme laiturista mennäksemme yli joen. Kun pilkkosen pimeässä aloimme lähetä rantaa, tuli äkkiä näkyviin loistava sähkövalo peräkannella ja valaisi veden ja pakkahuoneen niin kirkkaasti kuin olisi ollut päivä. Tämä oli suuri muutos: heiluvien, savuavien, häkääsynnyttävien merkkilyhtyjen aika oli ohi. Ja sen sijaan, että olisi touhulla ja melulla huudettu tusinan verta miehiä laittamaan maihinmenosiltaa paikoilleen, suoritti kaksi miestä vähän höyryn ja hissitelan avulla tämän toimituksen niin kevyesti ja vaivattomasti, että kaikki oli jo kunnossa ja paikoillaan lyhyemmässä ajassa kuin perämies vanhaan aikaan tarvitsi noiden valmistavien kirousten laskettelemiseen. Ettei tätä käytännöllistä ja yksinkertaista maihinmenosiltojen hoitamisen keinoa oltu keksitty samalla kun ensimäinen höyrylaiva rakennettiin, osottaa joka tapauksessa, mikä hitaasti edistyvä hyönteinen inhimillinen ymmärrys on.
Kello kahdeksan korvissa läksimme me vihdoin matkalle. Kello kuusi seuraavana aamuna nousin kannelle. Kuljimme juuri erään kallioniemen ohi, jolla näkyi vanha pakkahuone — eli oikeammin — sen rauniot. Katselin ihmetellen ympärilleni — kaikki näytti minusta aivan oudolta ja vieraalta. Oliko mahdollista, että minä kahdessakymmenessäyhdessä vuodessa olin voinut unhottaa tutut rannat? — Itse joen muoto näytti minusta uudelta, ja silmäni ei keksinyt ainoatakaan kohtaa, joka olisi sille ollut tuttu. Tunsin itseni vastenmielisesti yllätetyksi, alakuloiseksi ja kiukkuiseksi.
Sanotussa niemessä laskimme maihin hyvin puetun herrasmiehen sekä kolme siroa naista ynnä useita ryssännahkaisia matkalaukkuja. Merkillinen palkka tuollaisille matkustajille, ajattelin minä. Vaunuja ei näkynyt. Seurue ei näyttänyt myöskään odottavan mitään sellaista, vaan käyskeli tyynesti edelleen kaartelevaa polkua pitkin ja katosi pian näkyvistä.
Mutta salaisuus sai selityksensä, kun me uudelleen pääsimme liikkeelle. Matkustajat aikoivat selvästikin suureen kaupunkiin, joka sijaitsi äskenmuodostuneen saaren piilossa. En voinut muistaa sellaista kaupunkia. Koko seutu oli minulle aivan outo. Aloin todella tulla huonolle tuulelle. Sitten osottautui, että kaupunki oli S:t Genevieve. Oikullinen joki oli eräänä päivänä puhkaissut niemen ja sijoittanut suuren, tarpeettoman saaren sen eteen, katkaisten sen yhteyden veden kanssa ja muuttaen sen täydelliseksi sisämaankaupungiksi. Se on komea vanha kaupunki, joka todella olisi ansainnut paremman kohtalon. Sen perustivat alkuaan ranskalaiset, ja se on jäännös kauan sitten menneestä ajasta, jolloin voitiin kulkea Mississipin suulta Quebeciin ja koko ajan olla Ranskan alueella ja Ranskan lakien alaisena.
Vähän sen jälkeen nousin myrskykannelle ja heitin pitkän, kaihoisan silmäyksen ohjaushyttiin päin.