III
Kun oleskelimme neljä päivää hiekkasärkällä Louisvillen edustalla, onnistui vanha "Paul Jones" viettämään noin 14 vuorokautta matkalla Cincinnatista New Orleansiin. Tämä oli kuitenkin lopulta onnekseni, sillä erityisissä olosuhteissa tutustuin todellakin vihdoin erääseen luotsiin, joka kohteli minua jonkinlaisella hyväntahtoisuudella, menipä niinkin pitkälle, että opetti minua hoitamaan ruoria, joka luonnollisesti yhä vielä lisäsi joen vetovoimaa minuun.
New Orleansiin tullessani tein kaksi ikävää huomiota. Toinen oli, ettei mitään alusta, kaiken todennäköisyyden mukaan, tulisi lähtemään Amatson-joen suulle lähimpäin kymmenen tai kahdentoista vuoden kuluessa — ja toinen, että ne yhdeksän tai kymmenen dollaria, jotka olivat koko rahavarani, tuskin riittäisivät kestämään sellaisen suurisuuntaisen löytöretken menoja, jollaista olin suunnitellut. Minun täytyi siis antautua johonkin muuhun toimeen. "Paul Jones" lähti pian S:t Louisiin. Tein täydellisen piirityssuunnitelman luotsiani vastaan, ja kolmen päivän ankaran vastustuksen perästä täytyi hänen antautua. Hän lupasi opettaa minulle luotsausta Mississipillä New Orleansista S:t Louisiin viidestäsadasta dollarista, jotka minä maksaisin ensimäisestä palkastani tutkinnonsuorittaneena luotsina. Minä puolestani otin "opetellakseni" kaksitoista- tai kolmetoistasataa penikulmaa tuota suurta jokea sellaisella itseluottamuksella, jommoinen oli ominainen minun ijälleni. Jos tosiaan olisin tiennyt, mille koetukselle sielunkykyni panin, olisin varmasti ajatellut parikin kertaa uudestaan. Mutta minä oletin, ettei luotsilla oikeastaan ollut mitään muuta tekemistä kuin pitää huoli siitä, ettei laiva lähtenyt maalle juoksemaan, ja katsoen joen leveyteen oli tuo asia minusta hyvin yksinkertainen.
Laiva lähti New Orleansin rannasta kello neljä iltapäivällä, ja "meidän vahtimme" ei loppunut ennenkuin kello kahdeksan. Minun esimieheni, mr. Bixby, käänsi laivan, ohjasi sen aivan likeltä ohi muutamien laivojen peräpuolia, jotka olivat sulloutuneet rantaan, ja sanoi sitte: "Niin no, käy ruoriin ja näytä, että kuljet noiden alusten ohi niin kauniisti kuin kuorisit omenaa." Minä tartuin peräsimeen, ja silloin minusta tuntui aivan kuin sydämeni olisi vaipunut alas saappaisiin — sillä minusta näytti välttämättömältä, että me seuraavassa silmänräpäyksessä raapaisisimme peräpeilin joka ainoasta aluksesta koko rivissä, niin lähellä me niitä olimme. Pidätin henkeäni ja aloin voimaini takaa ohjata vastaiselle puolelle, samalla; kuin ajattelin omia mietteitäni luotsista, joka niin typerällä tavalla oli meidät sysännyt uhkaavaan vaaraan. Onneksi olin kylliksi viisas vaijetakseni. Minuutin kuluttua olin suureksi mielihyväkseni laskenut leveän, turvallisen väylän "Paul Jonesin" ja muiden laivojen välille — ja kymmenen sekunnin kuluttua olin häpeällisesti poistettu luottamuspaikaltani, samalla kun oppimestarini taas huolimattomasti heittäytyi vaaraa kohti, nylkien minut elävältä parjauksillaan pelkuruudestani. Tunsin itseni kovin loukatuksi, mutta minun täytyi vasten tahtoani ihailla sitä tyyntä varmuutta, millä hän hoiti ruoriratasta, taivuttaen itseään milloin oikealle, milloin vasemmalle ja aina ohjaten niin läheltä muita laivoja, että perikatomme näytti alati olevan edessämme, jonkun verran rauhoituttuaan sanoi hän minulle, ettei virta ollut niin voimakas lähellä rantaa kuin kauempana keskellä, ja että meidän sentähden, kun me kuljimme virtaa ylöspäin, täytyi pysytellä niin lähellä rantaa kuin mahdollista, kun sitä vastoin kulkiessamme vastakkaiseen suuntaan piti pysytellä keskellä, jotta meillä olisi virta apunamme. Hiljaisessa mielessäni päätin aina ohjata laivoja vain virtaa alaspäin, ja antaa henkilöiden, jotka olivat kuuroja järjen äänelle, kulkea virtaa ylöspäin. Aina väliin osotteli mr. Bixby kaikenlaisia mieltäkiinnittäviä paikkoja minulle. Hän sanoi: "Tässä meillä on Kuudenneulanniemi." Minä suostuin siihen kernaasti. Se oli sangen hauska saada tietää, mutta minä en parhaalla tahdollani voinut saada selville, mitä se minulle kuului. Toisen kerran sanoi hän: "Tuo on Kymmenenpenikulmankärki". Vähän myöhemmin lausui hän: "Tuo tuossa on Kahdentoistapenikulmankärki." Kaikki ne olivat melkein vedenpinnan tasalla; kaikkityyni näyttivät ne samanlaisilta minun silmiini — kaikki ne olivat yksitoikkoisia eivätkä millään tavalla muistuttaneet luonnonkauneudesta. Aloin toivoa, että minun arvokas päällikköni olisi jo muuttanut puheenainetta. Mutta ei, innolla, joka olisi ansainnut paremman asian, ahtasi hän itsepintaisesti minuun noita tarpeettomia tietojaan. Hän luikersi pitkin rantoja erään niemen luo ja sanoi samassa: "Tässä loppuu tyynivesi, aivan tuon kiinapuuryhmän kohdalla; me saamme mennä toiselle rannalle nyt"; ja niin hän ohjasi sinne. Hän jätti ruorin minulle pari kertaa, mutta minulla oli aina huono onni. Joko minä juuri olin ohjaamaisillani ylös sokeri-istutuksiin tai ohjasin liian keskelle virtaa — ja molemmissa tapauksissa jouduin poikkeuksetta epäsuosioon ja parjaustulvaan.
Vihdoin loppui meidän vahtivuoromme; me söimme illallista ja menimme alas hyttiin. Keskiyön aikana tunkeutui jonkun lyhdyn valo unisiin silmiini, ja yövartija sanoi: "Nouse ylös! —"
Sitte hän poistui. Minä en voinut käsittää tämän mitä ihmeellisimmän tapauksen syytä, ja kun olin vähän aikaa miettinyt sitä, nukahdin uudestaan. Mutta ei viipynyt kauvaakaan, kun yövartija taas ilmestyi, ja tällä kertaa rupesi hän olemaan karkea. Minä suutuin ja sanoin:
"Mitä se merkitsee, että te keskellä yötä tulette tänne tappelemaan?
— Saadaanpas nähdä, etten minä enää saa nukuttua."
Yövartija sanoi:
"Niin, jollei sitä juuri tapahdu, niin paistettakoon minut silakkana."
Väki, joka oli lopettanut vahtivuoronsa, oli juuri laskeutumassa yöpuulle, ja minä kuulin pari raakaa naurunpurskahdusta sekä muutamia pistäviä huomautuksia, kuten esimerkiksi: "Halloo, yövartija! — Etkö sinä ole saanut penikkaasi vielä valveille? — Hän itkee varmaankin äitiään, pikku raukka. Antakaa sille tuttia ja lähettäkää peräpuolen siivoojatar tänne laulamaan sille kehtolauluja."