Tässä silmänräpäyksessä ilmestyi mr. Bixby näyttämölle. Jonkun minuutin perästä kiipesin minä nopeasti rappusia ylös ohjaushyttiin muutamia vaatekappaleita päälläni, muut sylissäni. Mr. Bixby seurasi minua ihan kintereillä, jakaen selittäviä huomautuksia. Tämä oli uutta — tämä päähänpisto nousta keskellä yötä työhön. Se oli niitä luotsilaitoksen yksityiskohtia, joista olin tähän saakka ollut tietämätön. Minä kyllä tiesin, että laivat kulkivat yöaikaankin, mutta miten olikaan, en ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ihmisten täytyi nousta lämpimistä sängyistään ohjaamaan niitä. Aloin pelätä, ettei luotsielämä ollutkaan aivan niin romanttista kuin olin kuvitellut; ainakin oli sen tässä puolessa jotakin peräti proosallista.
Yö oli sangen pimeä, vaikka tähtiä tuikki tiheässä taivaalla. Minun pelkäämäni perämies seisoi ruorissa ja ohjasi vanhaa alusta erästä vilkuttavaa tähteä kohti taivaanrannalle, samalla kun hän piti laivaa kuitenkin virranuomassa. Molempien rantojen väliä ei ollut täyttä engl. penikulmaa, mutta sentään ne näyttivät hyvin kaukaisilta, sumuisilta ja epäselviltä. Perämies sanoi:
"Meidän on laskettava Jonesin istutuksille, sir."
Nyt riemuitsi minun kostonhimoinen mieleni. Sanoin itsekseni: "Onneksi olkoon, mr. Bixby! — Tulee hauskaa teidän hakea Jonesin istutukset pimeässä — oikein toivon, ettette koskaan niitä löytäisi, niin kauan kuin elätte."
"Ylä- vai alapäähänkö istutuksia?" kysyi Bixby tyynesti.
"Yläpäähän."
"Se ei käy päinsä. Vesi on liian matalalla. Ei ole pitkä matka alapäähän, ja siihen saatte tyytyä."
"Hyvä, sir. Jollei Jones ole siihen tyytyväinen, niin sanokoon mitä tahansa."
Senjälkeen perämies poistui. Iloni alkoi vähitellen kylmetä ja ihmetykseni kasvaa. Tässä oli ihminen, joka ei ainoastaan tyynesti ottanut löytääkseen noita istutuksia sysimustassa yössä, vaan oli päällepäätteeksi valmis löytämään kumman tahansa pään niistä. Mieleni kovin teki kysyä erästä seikkaa, mutta minä olin niin tarpeeksi täynnä minulle murahdettuja tylyjä vastauksia, että minä katsoin parhaimmaksi pitää suuni kiinni. Kysymys, minkä minä olisin tahtonut esittää, oli vain se, missä määrin mr. Bixby todella oli niin suuri aasi, että kuvitteli voivansa löytää istutukset yöllä, jolloin kaikki maisema oli aivan samanlaista ja samanväristä. Mutta minä olin vaiti. Opin tuona aikana pitämään kieleni hampaitten takana.
Mr. Bixby ohjasi heti rantaa kohden ja vähän ajan perästä hiipi aivan pitkin rantaa, ihan kuin kirkkaalla päivällä. Eikä siinä kyllin — hän hyräili sitäpaitsi —