Muutamat vieraamme olivat somistautuneet kiiltäviin silinterihattuihin, paidanrintamuksiin, jalokivineuloihin, glacékäsineihin ja kiiltonahkasaappaisiin. He esiintyivät valituilla lauseilla ja ilmaisivat koko olemuksessaan sitä tyyntä arvokkuutta, joka kuuluu melkoisen omaisuuden ja suuren maineen saavuttaneille henkilöille, Muut olivat huolettomammin puettuja ja käyttivät yleensä korkeapohjaisia, leveälierisiä huopahattuja, jotka muistuttivat Cromwellin ratsumiehiä.
Minä olin nolla tässä korkeassa seurassa, ja tunsin itseni masentuneeksi, milteipä mitättömäksi. Minua ei katsottu edes tarpeelliseksi auttamaan ruorissa silloin kun luotsi tarvitsi pikaista apua — se vieraista, joka oli lähimpänä, oli heti käsillä, kun tarve vaati, ja se tapahtui hyvin usein purjehdusväylän kapeuden ja alhaisen veden tähden. Seisoin vaiti nurkassa ja kuuntelin — ja noiden mahtavien herrojen puhe teki mieleni vielä raskaammaksi, sillä siitä, mitä he sanoivat, kävi selvästi, hirvittävän selvästi ilmi, mikäli korvani eivät minua pettäneet, ettei minun tarvinnut oppia kaikkien joessa ja joen varrella olevien kaupunkien, kylien, saarten, niemien ja mutkien nimiä, vaan täytyi rakentaa läheinen persoonallinen tuttavuus jok'ainoan vanhan "snagin" [Snags — "isoja joen irtirepimiä puita, jotka aluksi uivat veden pinnalla, kunnes niiden juuret tarttuvat pohjaan, jossa peittyvät hietaan. Virta kuluttaa pian latvan, ja teräväksi hioutunut runko kallistuu nyt jokeen; sen huomaa ainoastaan tottunut silmä pienestä pintaväreilystä. Jokainen höyrylaiva, joka ui tällaista snagia päin, saa heti läven pohjaan ja vajoo ilman pelastuksen mahdollisuutta." — V. Hesse-Wartegg] kanssa, jotka koristivat joen kahdentoistasadan penikulman pituisia rantoja; — ja mikä vielä pahempi — minun täytyi tietää missä nuo esineet olivat pimeässä, sikäli kuin en saanut otaksua, etteivät meidän vieraamme olleet varustettuja silmillä, jotka näkivät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Minä aloin jo toivoa koko luotsilaitosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja sydämessäni valittaa, että koskaan olin onnettomasti päättänyt valita tällaisen ammatin itselleni.
Kun alkoi hämärtää, soitti mr. Bixby kolme kertaa isoa kelloa (maihinlaskemisen merkki) — ja kapteeni astui kajuutastaan texas-kannelle ja katsoi kysyvästi ylös ohjaushyttiin päin. Mr. Bixby sanoi:
"Me pysähdymme tähän yöksi, kapteeni."
"Hyvä, sir."
Siinä kaikki. Laiva ajoi maihin ja oli siinä yön. Minusta näytti tavattoman suuremmoiselta se, että luotsi noin vain voi tehdä mitä halusi, pyytämättä siihen lupaa komealta kapteenilta. Minä söin illallisen ja menin maata kovin alakuloisena päivän huomioista. Kallis muistiinpanovihkoni näytti minusta nyt vain tarpeettomien nimien sekasotkulta. Aina kun päivän kuluessa katsoin siihen, alkoi päätäni huimata enemmän kuin ennen. Toivoin unien tuovan lohdutusta ja rauhaa — mutta ei, — kaikki mitä olin nähnyt, kuullut ja kokenut, ajelehti koko yön aivoissani ja painoi rintaani kuin hirveä hellittämätön painajainen.
Seuraavana aamuna heräsimme jotenkin huonolla tuulella. Viiletimme nyt täyttä vauhtia virtaa ylöspäin, mistään vaaroista välittämättä, sillä meidän oli tärkeä ehtiä Cairoon ennen yön tuloa. Mutta mr. Bixbyn toverin, toisen luotsin, onnistui kesken kaiken asettaa laiva karille, ja niin paljon aikaa meni hukkaan ennenkuin taasen oltiin irti, että jokseenkin varmasti näimme pimeän yllättävän meidät aikoja ennenkuin olimme ehtineet päämääräämme. Tämä oli todellinen onnettomuus, varsinkin useille vieraille luotseille, joiden laivat eivät voineet lähteä ennenkuin he olivat päässeet takaisin. Ohjaushytissä kävi keskustelun sävy melkoisesti vakavammaksi. Ylöspäin mentäessä laivat tavallisesti kulkivat koko yön, olipa vesi korkealla tai matalalla; mutta alaspäin mentäessä olivat luotsit varovaisempia — vaara oli liian suuri voimakkaan virran takia, joten oli tapana pysähtyä paikoilleen yöksi.
Vielä oli kuitenkin heikko toivo; jos me vain voisimme ehtiä "Hattusaaren" ohi, missä kulkuväylä oli tavattoman vaikea ja täynnä vaarallisia kareja, ennen yötä, niin voisimme uskaltaa Cairoon asti pimeästä huolimatta, sillä jälellä oleva tie ei tarjonnut mitään mainittavampia vaikeuksia. Mutta koettaa sivuuttaa Hattusaari pimeässä olisi sulaa järjettömyyttä. Kelloilta kysyttiin ahkerasti neuvoa pitkin ehtoopäivää, ja lukemattomia laskelmia tehtiin vauhdin nopeudesta. Hattusaari oli ainoa puheenaine; toisinaan oli mieliala ylen toivorikas, ja toisinaan, kun vauhtia hiljennettiin vaarallisilla paikoilla, laski toivon astemittari taas alas nollaan. Minuunkin tarttui yleinen jännitys siinä määrin, että kauhean edesvastuun painostamana, joka tuntui rasittavan hartioitani, toivoin vain voivani päästä maihin edes pariksi — vain pariksi minuutiksi, jotta olisin saanut vetää oikein syvään henkeä ja sitten alkaa taasen uudelleen. Sinä päivänä ei noudatettu mitään säännöllistä vahtivuoroa; meidän luotsimme hoitivat vuorotellen peräsintä, aina sen mukaan kuin jommallekummalle olivat tutumpia ne paikat, joita kuljettiin, ja molemmat pysyttelivät he poistumatta ohjaushytissä.
Tuntia ennen auringonlaskua otti Bixby ruorin, ja W——, toinen luotsi, astui syrjään. Seuraavana puolenatuntina piti jokainen kelloa kädessään ja seisoi hiljaa ja levottomana ja odottavana. Vihdoin sanoi joku syvään huoaisten:
"Niin — tuolla on Hattusaari ja me emme ehdi sivuuttaa sitä."