Kaikki kellot pantiin taskuihin, kaikki huokasivat ja murisivat: "Herra Jumala, jospa vain olisimme olleet tässä puolta tuntia aikaisemmin", ja ilma oli painostava pettymyksestä. Jotkut kääntyivät jo mennäkseen, mutta viipyivät vähän aikaa, kun ei mitään pysähdysmerkkiä kuulunut. Aurinko koski jo taivaanrantaa — höyrylaiva kulki tyynesti edelleen. Kysyvät katseet lensivät toisesta toiseen; eräskin, joka jo oli käsi lukossa ja oli jo painanut nappia, jäi odottamaan, katsoi taaksensa, otti kätensä pois lukosta ja antoi napin nousta taas paikoilleen. Me kuljimme täysin konein mutkasta alas. Vaihdettiin yhä enemmän katseita, nyökytettiin päätä hiljaa toisilleen, ilmaistakseen hämmästystä ja ihmettelyä — mutta kukaan ei lausunut sanaakaan. Itsetiedottomasti kasaantuivat kaikki tiheään ryhmään peräsinmiehen taakse taivaan pimetessä ja tähtien alkaessa tulla näkyviin. Vaitiolo ja henkeä pidättävä jännitys alkoi tulla painostavaksi.
Nyt veti Bixby nuorasta, ja kaksi ison laivakellon syvää, sointuvaa lyöntiä kaikui yössä. Sitten silmänräpäyksen väliaika, ja taas lyönti. Heti kuului vartian huuto myrskykannelta:
"Valmiita luotaamaan! — Luodatkaa alihangan puolelta! — luodatkaa ylihangan puolelle!"
Luotaajain huudot alkoivat kuulua kaukana, ja kansivartijat toistivat ne:
"S-y-y-l-tää kolme! — S-y-y-l-tää kolme! — Kaksi — kolme — neljännestä! — Kaksi — ja puoli! — Kaksi — ja — neljännes! — Sy-y-l-tää kaksi! — Yksi — kolme — neljännestä!"
Nyt veti Bixby parista kellotangosta, heikko kellon kilinä kuului syvältä alhaalta konehuoneesta, ja meidän vauhtimme alkoi hiljentyä. Höyry pihisi hanoista. Luotaajain huudot jatkuivat — ja niissä on aina jotakin kamalaa ja pelottavaa, niissä äänissä, yötiseen aikaan. Jok'ainoa luotsi oli nyt tähystämässä, silmät sirillään, ja he puhuivat vain kuiskaten. Kukaan muu ei näyttänyt tyyneltä ja huolettomalta kuin Bixby itse. Hän hoiteli kylmäverisesti ja epäröimättä peräsintä, tekemättä mitään muita huomioita, ja ohjasi laivaansa ainakin minun mielestäni täydellisesti näkymättömien merkkien mukaan — sillä meidän mielestämme, mikäli näytti, me olimme pimeällä rannattomalla ulapalla. Hytissä puhuttiin nyt vain puoliääneen ja lyhyinä lauseina.
"Selvä on — se on nyt ensimäisellä karilla."
Vaitiolo, ja sitten kuului taas puoliääneen:
"Istu ja pala! — tuota sanon minä hienoksi."
Nyt pysähtyivät koneet kokonaan käymästä ja me ajauduimme virran mukana. Ei silti ja senvuoksi, että minä olisin nähnyt ajautuvamme, sillä nyt olivat kaikki tähdet kadonneet! Tämä hiljainen painuminen virran mukana oli kuitenkin kaikkein kamalinta — sydän melkein lakkasi sykkimästä siinä. Muutamassa minuutissa erotin lyhyen matkan päässä vielä mustempaa kuin tuo paksu pimeys, joka ympäröi meitä — se oli saaren äärimmäinen niemennenä. Me ohjasimme suuntamme suoraan sille. Nyt olimme sen pimeässä varjossa, ja vaara näytti niin uhkaavalta, että minä olin menehtyä ja tunsin voimakkaan halun tehdä jotakin — mitä hyvänsä — pelastaakseni laivan. Mutta Bixby seisoi yhä edelleen masentumattomana rattaansa ääressä, valppaana kuin vaaniva kissa, ja kaikki muut luotsit olkapää toisessaan kiinni hänen selkänsä takana.