— Se on jo lähtenyt, sir.
— Lähtenytkö? — Kertauksesta sointui pohjaton pettymys.
— Niin, sir. Aikataulu Brixtoniin ja kaikkiin tuolla puolella oleviin postipaikkoihin muuttui tänään, sir — täytyi saada lehdet postivaunuun kahtakymmentä minuuttia aikaisemmin kuin tavallista. Kiirettä sain pitää; jos olisin ehtinyt kahta minuuttia myöhemmin —
Miehet käännähtivät kävelemään verkalleen pois, jäämättä jatkoa kuulemaan. Kumpainenkaan ei avannut suutansa kymmeneen minuuttiin; sitten sanoi kärtyisesti Cox:
— Mikä teidät sellaiseen hoppuun hullaannutti, sitäpä en käsitä.
Vastaus oli nöyrä kylläkin:
— Nyt sen huomaan, mutten jotenkuten tullut ajatelleeksi, katsokaas, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta ensi kerralla —
— Hitto ensi kerrasta! Sitä ei tule tuhanteen vuoteen.
Ystävykset erosivat sitten hyvää yötä toivottamatta ja laahautuivat kotiin kuolettavan vamman saaneiden miesten ryhdillä. Kotona heidän vaimonsa hypähtivät vastaan innokas — No? — huulillaan — näkivät sitten vastauksen silmillään ja vaipuivat suruissaan istumaan, odottamatta sanojen vahvistusta. Molemmissa kodeissa syntyi kiivaanlainen väittely — uusi ilmiö; väittelyjä oli ollut ennenkin, mutta ei tulistuneita, ei tylyjä. Tämänöiset kiistat olivat kuin näennäisiä toinen toisensa jäljittelyjä. Mrs. Richards sanoi:
— Jos vain olisit malttanut, Edward — jos vain olisit pysähtynyt ajattelemaan; mutta ei, sinun piti päätähavin juosta kirjapainoon ja levittää tieto koko maailmalle.