Mies heräsi hiukan hätkähtäen aatoksistaan ja tähysteli kaihoksuen vaimoansa, jonka kasvot olivat vaalenneet hyvin kalpeiksi. Sitten hän epäröiden nousi seisaalleen, vilkaisi syrjäkatseella hattuunsa, sitten vaimoonsa — jonkinlaiseksi mykäksi kysymykseksi. Mrs. Cox nieli pariin kertaan, käsi kurkussa, ja vastaukseksi nyökäytti päätänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jäi mutisemaan yksikseen.
Ja nyt Richards ja Cox riensivät autioita katuja pitkin, vastakkaisilta suunnilta. Läähättäen kohtasivat he toisensa kirjapainon portaiden juurella; katulyhdyn kumotuksessa he lukivat toinen toisensa kasvoista asian. Cox supatti:
— Eihän tästä tiedä kukaan muu kuin me?
Kuiskattu vastaus kuului:
— Ei yksikään sielu — kautta kunniani, ei yksikään sielu!
— Ellei ole myöhäistä —
Miehet olivat nousemaisillaan ylös portaita; silloin heidät saavutti juoksupoika, ja Cox kysyi:
— Sinäkö siinä, Johnny?
— Niin, sir.
— Sinun ei tarvitse lähettää aikaista postia — eikä mitään postia; odota kunnes annan määräyksen.