Syntyi pitkällinen äänettömyys; molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa.
Viimein vaimo vilkaisi ylös ja virkahti:
— Tiedän mitä ajattelet, Edward.
Richardsin kasvoilla kuvastui ilmitulleen ihmisen hämi.
— En häpeä sitä tunnustaa, Mary, mutta —
— Eihän sillä ole väliä, Edward — minä ajattelin samaa kysymystä itsekin.
— Sitä toivon. Mainitsehan se.
— Sinä ajattelit: kunhan vain voisi arvata, mikä se huomautus oli, jonka Goodson virkkoi muukalaiselle.
— Se on kerrassaan totta. Tunnen itseni syylliseksi, ja minua hävettää. Entä sinua?
— Minä olen siitä tunteesta jo suoriutunut. Teemmekin vuoteemme tähän lattialle, meidän on vartioitava kunnes pankin holvi aamulla avataan ja saapi säkin säilyynsä… Voi onnetonta, voi onnetonta — että sellaisen erehdyksen teimme!
Makuusija tehtiin, ja Mary sanoi: