— Taikalause — mikähän se saattoikaan olla? Ihmetyttää minua, mitä hän lienee huomauttanut. Mutta tule, nyt käymme makuulle.

— Ja nukumme?

— Ei — ajattelemme.

— Niin — ajattelemme.

Tällöin olivat Coxitkin suoriutuneet kinastaan ja sopineet, ollen menossa makuulle — pohtiakseen, pohtiakseen ja heittelehtiäkseen ja tuskaillakseen ja pulaillakseen, miten olikaan saattanut kuulua Goodsonin huomautus häviöön joutuneelle tuhlarille, se kultainen huomautus, huomautus josta oli saatavana neljäkymmentätuhatta dollaria käteistä.

Kaupungin lennätinkonttori oli sinä yönä tavallista myöhempään avoinna, ja syystä seuraavasta: Coxin kirjapainon johtaja oli Uutistoimiston paikallisedustaja. Voisipa sanoa kunniaedustaja, sillä neljääkään kertaa vuodessa ei hän pystynyt toimittamaan kolmeakymmentä kelpoitettavaa sanaa. Mutta tällä kertaa oli toista. Sähkötettyään mistä oli kysymys hän sai heti vastaukseksi:

"Lähettäkää koko juttu — kaikki yksitysseikat — kaksitoistasataa sanaa."

Jättiläismäinen tilaus! Kirjapainonjohtaja teki työtä käskettyä, ja hän oli valtion ylpein mies. Huomeneltain oli aamiaisen aikaan Hadleyburg Lahjomattoman nimi jokaisen huulilla Pohjois-Amerikassa — Montrealista Meksikon lahteen, Alaskan jäätiköiltä Floridan oranssilehtoihin saakka. Monen monituiset miljoonat ihmiset väittelivät muukalaisesta ja hänen rahasäkistään, kummaillen löydettäisiinkö oikea mies ja toivotellen lisätietoja asiasta tulevaksi pian — hetimiten.

II.

Hadleyburgin kaupunki heräsi maailmankuuluna — ihmeissään — onnellisena — turhamaisena. Arvaamattoman turhamaisena. Sen yhdeksäntoista pääporvaria ja heidän vaimonsa kiertelivät pudistelemassa toinen toisensa kättä, säteillen ja myhäillen ja onnitellen. He sanoivat, että tämä seikka lisää sanakirjaan uuden sanan — Hadleyburg, kts. lahjomaton— joka ainiaan säilyy missä vain kieltä tunnetaan! Ja vähäpätöisemmät ja halvemmat asukkaat hälisivät jokseenkin samaan tapaan. Jokainen juoksi pankkiin katsomaan kultasäkkiä. Ennen puoltapäivää alkoi karvaita ja kateellisia ihmisjoukkoja kerääntyä Brixtonista ja kaikista naapurikaupungeista. Ehtoopuolella ja seuraavana päivänä alkoi sanomalehtikertojia saapua kaikkialta todentamaan säkkijuttua. He kirjoittivat koko asian uuteen kertaan, kyhäsivät sattuvia kynäpiirroksia vapaalla kädellä säkistä, Richardsin talosta, pankista, presbyteerisestä kirkosta, baptistikirkosta, torista, kaupungintalosta, jossa koetus ja rahojen luovutus oli tapahtuva, ja vaivaisia muotokuvia Richardsin pariskunnasta, pankkiiri Pinkertonista, Coxista, kirjapainonjohtajasta, pastori Burgessista ja postimestarista — vieläpä Jack Hallidaystäkin, joka oli maleksiva, byvänsävyinen, omapäinen, suorasukainen kalastaja, metsästäjä, poikien ja kulkukoirien ystävä ja kaupungin tunnetuimpia omituisuuksia. Lyhytkasvuinen, itara, luihu, öljytty Pinkerton näytteli säkkiä kaikille tulijoille, hykerteli sileitä kämmeniään miellyttävästi, selitteli voimallisesti kaupungin vankkaa, vanhaa rehellisyyden perua, joka nyt oli saanut näin ihmeellisen luottamuslauseen, ja toivoi ja uskoi, että esimerkki nyt leviää laajalti yli Amerikan mantereen ja tekee käänteen siveellisessä uudestasyntymisessä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.