Viikon kuluttua olivat asiat jälleen tasaantuneet hiljaiselle tolalleen. Ylpeyden ja riemastuksen hurja päihtymys oli selinnyt vienoksi, säveäksi, sanattomaksi iloksi — jonkinlaiseksi syvälliseksi, nimettömäksi, selittämättömäksi tyytyväisyydeksi. Kaikkien kasvot kuvastivat rauhallista, pyhää onnekkuutta.
Sitten tuli muutos. Se tapahtui vähitellen, se kehittyi niin verkalleen, että alkua tuskin huomasikaan. Kenties ei sitä ollenkaan huomattu, mutta Jack Halliday vain aina huomasi kaikki ja teki siitä myös pilaa, olipa asia mikä tahansa. Hän rupesi laskettelemaan kiusottelevia huomautuksia, että ihmiset eivät näyttäneet ihan niin onnellisilta kuin pari päivää takaperin. Sitten hän väitti uuden hahmon syventyvän suoranaiseksi kaihoksi. Tämäkin muka alkoi myrtyä tympeydeksi, ja lopuksi hän sanoi kaikkien käyneen niin juroiksi, miettiväisiksi ja hajamielisiksi, että hän olisi voinut rosvota kaupungin kitsaimmaltakin mieheltä housuntaskun pohjalta pennin, toisen havahtumatta haudonnastaan.
Näihin aikoihin kirposi makuulle mentäessä — tavallisesti huoahduksen säestämänä — tämäntapainen lauselma kunkin yhdeksäntoista johtavan huonekunnan pään kieleltä:
— Äh, mikä on voinutkaan olla Goodsonin huomautus?
Ja paikalla — värähtäen — vastasi hänen vaimonsa:
— Voi älä! Mitä kamaluutta sinä mielessäsi pengot? Häädä se ajatuksistasi, Luojan tähden!
Mutta se kysymys pusertui noista miehistä taas seuraavana iltana — ja sai saman vastineen. Mutta hiljemmin lausutun.
Ja kolmantena iltana miehet yhä uudestaan äännähtivät kysymyksensä — tuskaantuneesti ja hajamielisesti. Tällä kertaa — ja neljäntenä iltana — vaimot vääntelehtivät heikosti ja yrittivät jotakin virkkaa. Mutteivät saaneet sanoiksi.
Ja sitä seuraavana iltana heillä heltisi kammitsastaan kieli vastaamaan — halukkaasti:
— Voi, jospa vain osaisimme arvata!