Hallidayn pistelyt kävivät päivä päivältä yhä kipinöitsevämmän kiusallisiksi ja häpäiseviksi. Hän kuljeskeli ahkeraan pitkin katuja, naureskellen kaupunkia, sekä yksilöitä että koko asujamistoa. Mutta hänen naurunsa oli yhteiskunnan ainoa: se kaikui oneaan ja onttoon tyhjyyteen. Hymyäkään ei missään häilähtänyt. Halliday kanniskeli sikaarilaatikkoa kolmijalalla muka valokuvauskoneena, pysähdytti kaikkia ohikulkijoita, tähtäsi laitteensa asentoon ja sanoi: — Valmis! — olkaa nyt herttaisen näköinen, — mutta tämäkään mainio pila ei kyennyt yllättämään apeita kasvoja hetkellisellä kirkastuksella.

Siten kului kolme viikkoa — yksi oli jäljellä. Oli lauvantai-illallisen jälkipuhde. Entisten lauvantai-iltojen häärinän ja touhun ja ostoksilla juoksentelun ja huvikävelyjen asemesta olivat kadut autioina ja tyhjillään. Richards ja hänen ijäkäs vaimonsa istuivat kahden kesken pikku vierashuoneessaan — surkeina ja miettiväisinä. Tämä oli nyt käynyt heidän joka-iltaiseksi tavakseen: sen edellä vallinnut elinaikainen tapa lueskella toisen kutoessa sukkaa ja tyytyväisesti pakinoida, taikka vastaanottaa tai tehdä naapurillisia vieraskäyntejä, oli kuoleutunut ja mennyt ja unohtunut, ammoin — kaksi tai kolme viikkoa takaperin. Kukaan ei nyt pakissut, kukaan ei lueskellut, ei vieraisilla käynyt — koko kaupunki istui kotosalla, huokaillen, tuskitellen, ääneti. Yritellen arvailla tuota huomautusta.

Kirjeenkantaja toi kirjeen. Richards vilkaisi välinpitämättömästi osotteeseen ja postileimaan — outoja olivat sekä käsiala että lähetyspaikka —, heitti kirjeen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan aatoksiansa siitä mihin oli ne keskeyttänyt, toivottoman tylsästi hautoen, mitä kaikkea olisi saattanut mahdolliseksi harkita. Paria, kolmea tuntia myöhemmin hänen vaimonsa nousi väsyneesti ja oli lähdössä levolle hyvää yötä toivottamatta — se oli nyt tavaksi tullutta —, mutta hän pysähtyi toviksi katsomaan kirjettä harrastuksettomasti, avasi sen sitten ja alkoi silmätä sisältöä. Richards istuessaan leuka polvien välissä ja tuolinselkä seinää vasten keikautettuna kuuli jotakin jysähtävän kumoon, Se oli hänen vainionsa. Hän juoksi apuun, mutta toinen huudahti:

— Älä minusta — minä olen niin onnellinen. Lue kirje — lue!

Richards luki, Hän ahmi sen sisällön, hänen huimasi päätänsä. Kirje oli päivätty etäisessä valtiossa ja kuului:

"Olen teille tuntematon, mutta sillä ei ole väliä; minulla on sanottavaa. Olen vastikään saapunut kotiin Meksikosta ja kuullut tuon tapauksen. Luonnollisesti ette te tiedä, kuka tuon huomautuksen lausui, mutta minä tiedän, ja minä olen ainoa, joka tiedän. Se mies oli Goodson. Minä tunsin hänet hyvin, useita vuosia takaperin. Kuljin kaupunkinne kautta tuona samaisena yönä ja olin hänen vieraanansa puoliyön junan tuloon asti. Kuulin hänen lausuvan tuon huomautuksen muukalaiselle pimeässä — Hale-kujassa. Hän ja minä puhelimme siitä lopun matkaa ja vielä hänen asunnossaan tupakoidessamme. Hän mainitsi monia kaupunkilaisianne keskustelussamme — useimpia kovin yrmeään tapaan, mutta paria kolmea suosiollisestlkin: jälkimäisten joukossa teitä itseänne. Sanon 'suosiollisesti' — en mitään sen voimakkaampaa. Muistan hänen sanoneen, ettei hän suorastaan pitänyt kenestäkään koko kaupungissa — ei ainoastakaan, mutta että te — luullakseni hän sanoi te — olen siitä melkein varma — olitte kerran tehnyt hänelle suuren palveluksen, mahdollisesti tietämättä sen täyttä arvoa, ja hän toivotteli, että olisipa hänellä varoja, niin hän kuollessaan jättäisi ne teille ja kirouksen kullekin muulle kaupungin porvarille. No niin, jos te hänelle tuon palveluksen teitte, niin te olette hänen laillinen perillisensä ja oikeutettu saamaan kultasäkin. Tiedän voivani luottaa teidän kunniantuntoonne ja rehellisyyteenne, sillä Hadleyburgin kansalaisessa ovat hyveet ehdotonta perintöä, joten aijonkin teille ilmaista tässä sen huomautuksen. Saanhan luottaa siihen, että jos te ette ole oikea mies, etsitte ja löydätte te oikean ja toimitatte Goodson-paran kiitollisuudenvelan sanotusta palveluksesta maksetuksi. Tämä on se huomautus: 'sinä et suinkaan ole huono mies: mene ja tee parannus.'

Howard L. Stephenson."

— Oi, Edward, rahat ovat meidän, ja minä olen niin kiitollinen, oih, sydämestäni kiitollinen, — suutele minua, rakkaani, siitähän on ikuisuus kun me suutelimme — ja me kaipasimme sitä niin kipeästi — rahasummaa — ja nyt sinä olet vapaa Pinkertonista ja hänen pankistaan, etkä enää ole kenenkään orja; minusta ihan tuntuu kuin voisin ilosta lentää.

Onnellinen oli se puolituntinen, minkä pariskunta siinä leposohvalla toinen toistansa hyväili; vanhat päivät olivat palautuneet — päivät, jotka olivat alkaneet ensi lemmen kuhertelulla ja keskeytyneet vasta muukalaisen tuodessa nuo kuolettavat rahat. Viimein vaimo sanoi:

— Voi, Edward, olipa onni, että teit hänelle sen sen suuren palveluksen, Goodson-paralle! Minä en hänestä koskaan pitänyt, mutta nyt häntä rakastan. Ja hienosti ja kauniisti menettelit, kun et siitä kertaakaan maininnut tai kerskannut. — Sitten hieman nuhtelevasti: — Mutta sinun olisi pitänyt kertoa minulle, Edward, vaimollesihan olisi sinun pitänyt kertoa.