— No, minä — tuota — no, Mary, katsos —
— Lopeta jo änkkäilysi ja kerro minulle asia, Edward. Olen sinua aina rakastanut, ja nyt olen sinusta ylpeä. Jokainen uskoo, että tässä kaupungissa oli yksi ainoa hyväsydäminen, jalomielinen ihminen, ja nyt käypikin selville, että sinä — Edward, miksi et kerro?
— No — tuota — tuota — Kas, Mary, minä en voi!
— Et voi? Miksi et voi?
— Näetkös, hän — no, — hän — hän pani minut lupaamaan, etten kerro kellekään.
Vaimo silmäili häntä tarkoin ja sanoi hyvin verkkaan:
— Pani — sinut — lupaamaan? Edward, mitä varten minulle tuon sanot?
— Mary, luuletko, että minä valehtelisin? Vaimo oli tuokion kiusaannuksissaan ja vaiti, laski sitten kätensä hänen käteensä ja sanoi:
— En… en. Olemme harhaantuneet kyllin kauvas tolaltamme — Jumala meitä siitä varjelkoon! Koko ijässäsi et ole kertaakaan valehdellut. Mutta nyt — nyt kun pohjaperustus tuntuu altamme pettävän, me — me — Hän menetti toviksi äänensä, mutta pitkitti sitten katkonaisesti: — Älä johdata meitä kiusaukseen… Luulen sinun antaneen tuollaisen lupauksen, Edward. Jääköön asia silleen. Pysytelkäämme siltä ladulta poissa. Nyt — se kaikki on mennyttä; olkaamme jälleen onnellisia; ei ole nyt pilville tilaa.
Edwardille oli mukautuminen jonkun verran vaivaloista, sillä hänen mielensä pyrki haihattelemaan — yritellen muistella, minkä palveluksen hän oli Goodsonille osottanut.