Pariskunta makasi valveilla parhaan osan yötä, Mary onnellisena ja touhuisaasn, Edward touhuissaan, muttei niin onnellisena. Mary suunnitteli, mitä tehdä rahoilla. Ensimältä kalvoi hänen omaatuntoansa Marylle kertomansa vale — jos vale se oli. Hänen hartaasti mietiskeltyään — mitä jos olikin vale? Entä sitten? Oliko se isokin asia? Emmekö me aina toimi valheellisesti? Miksei siis puhua valheita saisi? Kas Maryä — kas mitä Mary oli tehnyt. Hänen kiirehtiessään rehelliselle asialleen, mitä tekikään Mary? Voivotteli, ettei oltu papereita hävitetty ja rahoja anastettu. Onko varkaus parempaa kuin valehteleminen?

Se pistos kadotti otansa — vale häipyi taamma ja jätti viihdytystä sijalleen. Toinen pistos tuli etualalle: oliko hän tehnyt tuon palveluksen? No, olihan tässä Goodsonin oma todistus, Stephensonin kirjeessä mainittuna; sen parempaa todistusta ei voinut olla — vääjäämättömästi se ilmaisi hänen sen tehneen. Tietysti. Sillä oli siis siitä seikasta päästy… Ei, eipä ihan. Hän muisti kavahtaen, että tuo tuntematon mr. Stephenson oli juuri hiukkasen epävarma siitä, oliko palveluksen osottanut Richards vai joku muu — ja, voi hyväinen, hän oli vedonnut Richardsin kunniantuntoon! Hänen täytyi itsensä määrätä, minne rahojen piti joutua — eikä mr. Stephenson epäillyt, että jos hän oli väärä mies, hän ottaisi tunnollisesti etsiäkseen oikean. Voi, kamalaa oli toimittaa mies sellaiseen asemaan — oi, miksei Stephenson ollut voinut jättää tuota epäilystänsä lausumatta? Miksi hänen piti se siihen tunkea?

Lisää mietiskelyä. Mistä johtui, että Richardsin nimi jäi Stephensonin mieleen oikeata miestä ilmaisevana, eikä jonkun muun miehen? Tuo näytti hyvältä. Niin, tuo näytti varsin hyvältä. Toden totta näyttikin se yhä paremmalta ja paremmalta, kaiken aikaa — kunnes siitä vähitellen sukeutui vakuuttava todistus. Ja silloin Richards sen pulan hääti oitis mielestään, sillä hänelle sanoi salainen vaisto, että kertaalleen toteen näytetty asia on paras heittää silleen.

Hänen oli nyt kutakuinkin mukava olla, mutta muuan seikka sentään vielä pyrki hänen huomioonsa: tietysti hän oli tuon palveluksen tehnyt — se oli selvää; mutta mikä oli se palvelus? Hänen täytyi palauttaa se muistiinsa — hän ei voinut nukkua ennen; sitä enää puuttui, hänen saadakseen täydellisen mielenrauhan. Ja niinpä hän mietiskeli ja mietiskeli. Hän ajatteli kymmenkuntaa seikkaa — mahdollisia palveluksia, todennäköisiäkin palveluksia —, mutta yksikään niistä ei tuntunut asianmukaiselta, ei yksikään kyllin suurelta, ei maksunsa arvoiselta — sen omaisuuden arvoiselta, minkä Goodson oli toivotellut voivansa testamentata. Ja sitäpaitsi hän ei missään tapauksessa kyennyt muistamaan niitä tehneensä. No, niin — no niin — minkä laatuinen olisi se palvelus, joka miehessä herätti niin tavatonta kiitollisuutta? Ahaa — sielunsa pelastaminen! Se sen täytyi olla. Niin, nyt hän muisti kerran ryhtyneensä käännyttämään Goodsonia ja pulailleensa siinä kerrassaan — hän oli sanoa kolme kuukautta; mutta hänen lähemmin punnitessaan urakka kutistui kuukaudeksi, sitten viikoksi, päiväksi, lopulta hupeni tyhjiin. Niin, jopa muisti hän — ja ikävän elävästi — Goodsonin käskeneen hänen juosta järveen ja hoitaa omat asiansa — hän ei muka kärttänyt päästä Hadleyburgin mukana taivaaseen! Se ratkaisu siis oli harhaus — hän ei ollut pelastanut Goodsonin sielua. Richards oli masennuksissaan. Sitten johtui kotvasen kuluttua mieleen uusi aatos: oliko hän pelastanut Goodsonin omaisuuden? Ei, siitä ei ollut mihinkään — miehellähän ei ollut varoja. Hänen henkensä? Siinäpä se! Niinhän tietysti. Kas, olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin älytä. Tällä kertaa hän varmasti oli oikealla ladulla. Hänen mielikuvituksensa innostui oitis uutteraan ponnisteluun.

Kaksi uuvuttavaa tuntia hän sitten pulaili Goodsonin henkeä pelastamassa. Hän pelasteli sitä kaikenmoisin vaikein ja vaarallisin tavoin. Joka kerralla hän sai sen tyydyttävästi pelastetuksi määrättyyn kohtaan asti, mutta juuri hänen alkaessaan kunnolleen päästä vakuutetuksi tapahtuman todellisuudesta esiintyi jokin kiusallinen pikku seikka, joka teki koko jutun mahdottomaksi. Kuten esim. hukkumisseikkailun. Hän oli uinut rannasta ja kiskonut tajunsa menettäneen Goodsonin maihin, suuren ja innostuneen väkijoukon nähden, mutta tapauksen ollessa valmiiksi hahmoiltu ja hänen juuri ruvetessaan sitä muistamaan selkeämmin, lehahti kokonainen parvi mullistavia piirteitä mukaan: kaupunki olisi tapauksen tiennyt, Mary olisi tiennyt, se helottaisi majakkana hänen omassa muistissaan, häämöttämättä mitättömänä palveluksena, jonka hän oli mahdollisesti tehnyt — sen täyttä arvoa tuntematta. — Ja samassa hän muisti, ettei hän ainakaan osannut uida.

Kah — siinähän oli seikka, jonka hän oli alun pitäen jättänyt huomaamatta: sen pitikin olla palvelus, jonka hän oli osottanut — mahdollisesti tietämättä sen täyttä arvoa. — Toden totta, sellaistahan toki oli helppo hakea — paljoa helpompi kuin noita muita. Ja löysi kuin löysikin hän sen ennen pitkää. Ammoisina vuosina oli Goodson ollut vähällä naida hyvin herttaisen ja sievän tytön, Nancy Hewittin, mutta tavalla tai toisella oli kihlaus purkautunut. Tyttö kuoli, Goodson jäi nuoreksimieheksi ja vähitellen happani suorasukaiseksi ihmissuvun halveksijaksi. Vähän jälkeen tytön kuoleman saivat kaupunkilaiset selville, tai luulivat saavansa selville, että hänellä oli ollut hitunen neekeriverta suonissaan. Richards muovaili näitä vaiheita kelpo tovin ja lopulta arveli muistavansa niistä seikkoja, jotka nähtävästi olivat vuosien vieriessä eksyneet hänen muististaan. Hän muisteli hämärästi, että hän se oli saanut selville neekeriveren; hän sitten oli sitä kertonut kaupungilla, ja naapurit olivat Goodsonille maininneet, keneltä olivat asian kuulleet. Siten oli hän pelastanut Goodsonin ottamasta vaimokseen sekarotuisen tytön ja tehnyt hänelle tuollaisen suuren palveluksen "tietämättä sen täyttä arvoa", jopa tietämättä sitä tekevänsäkään. Mutta Goodson tiesi sen arvon, oivaltaen kuinka täpärä pelastus oli hänen osakseen tullut. Niinpä hän kuolemaansa asti tunsi kiitollisuutta hyväntekijäänsä kohtaan ja toivotteli, että hänellä olisi omaisuus tälle jätettävänä. Kaikki oli nyt selkeätä ja mutkatonta, ja mitä enemmän hän kertaili entisyyttä mielessään, sitä kirkkaampana hohti totuus. Lopulta hän tyytyväisenä ja onnellisena uneen heittäytyessään muisti koko asian kuin eilispäivänä tapahtuneeksi. Muistelipa hiukan, että Goodson kerran oli hänelle maininnutkin kiitollisuuttansa. Sillaikaa oli Mary tuhlannut kuusituhatta dollaria uuteen taloonsa ja pastorilleen annettavaan tohvelipariin, sitten uinahtaen rauhallisesti.

Samaisena lauvantai-iltana oli kirjeenkantaja kuljettanut kirjeen kaikille muillekin pääporvareille — yhdeksäntoista kirjettä kaikkiaan. Koteloissa ei ollut kahta samanlaista, eikä ainoakaan osote uudistunut samalla käsialalla, mutta sisältö oli kirjeissä sama kaikissa, vain yhtä ainoata sanaa lukuunottamatta. Ne olivat täsmällisiä jäljennöksiä Richardsin saamasta kirjeestä — käsialakin ja allekirjoitus samat —, mutta Richardsin nimen sijasta oli niissä kunkin vastaanottajan nimi.

Kaiken yötä kahdeksantoista johtavaa kansalaista pohti samaa pulmaa kuin samaan aikaan heidän säätyveljensä Richards. He ponnistivat kaiken tarmonsa yritellessään muistaa, minkä merkittävän palveluksen he olivat tietämättänsä tehneet Barclay Goodsonille. Kepeä ei kenellekään ollut urakka, mutta suoriutuivat he siitä.

Heidän vaivaantuessaan tässä vaikeassa työssä käyttivät vaimot yönsä rahojen tuhlaamiseen, ja se oli helppoa. Sen yhden yön kuluessa käytettiin jokaisesta kultasäkillisestä keskimäärin seitsemäntuhatta dollaria — satakolmekymmentäkolmetuhatta yhteensä.

Seuraava päivä kävi Jack Hallidaylle ihmeeksi. Hän huomasi yhdeksäntoista pääporvarin ja heidän vaimojensa kasvojen taaskin kuvastavan tuota rauhallista ja pyhää onnekkuutta. Hän ei kyennyt sitä käsittämään eikä myöskään pystynyt siitä keksimään mitään tärveleviä tai häiritseviä pistelyjä. Ja siten oli hänen vuoronsa nyreytyä elämälle. Hänen yksityiset arvailunsa onnellisuuden aiheista pettivät hänen lähemmin tutkiessaan aina. Kohdatessaan mrs. Wilcoxin ja huomatessaan hänen kasvojensa tyvenen haltioittumisen hän virkahti itsekseen: — Hänen kissansa on saanut poikasia, — ja meni kysymään keittäjättäreltä; luulossa ei ollut perää, keittäjätär oli havainnut onnekkuuden, vaan ei tiennyt sen syytä. Huomatessaan jäljennöksen samaisesta haltioitumisesta "Pönäkän" Billsonin (kaupunkilaisten tekaisema lisänimi) kasvoilla oli Halliday varma siitä, että joku Billsonin naapuri oli katkaissut jalkansa, mutta kuulustelu osoitti, ettei sellaista tapaturmaa ollut sattunut. Gregory Yatesin katsannon hillitty riemastus saattoi merkitä yhtä ainoata tapausta — hänen anoppinsa kuolemaa; erehdystä oli sekin. — Ja Pinkerton — Pinkerton — hän on perinyt kymmenen senttiä sellaista saatavaa, minkä luuli menettävänsä. — Ja niin edespäin, samaan suuntaan aina. Joissakuissa tapauksissa täytyi arvausten jäädä epätietoisiksi, toisissa ne paljastuivat ilmeisiksi hairahduksiksi. Lopulta Halliday päivitteli itsekseen: — Selvä seikka vain, että yhdeksäntoista Hadleyburgin perhettä on tilapäisesti joutunut taivaaseen. En käsitä, miten se on käynyt, mutta sen tiedän, että Kaitselmus pitää tänään lomapäivää.