Naapurivaltiosta oli hiljakkoin muuan arkkitehti ja rakennusmestari rohjennut avata pikku toimiston tässä huonotoiveisessa kaupunki-pahaisessa, ja hänen kylttinsä oli nyt viikon riippunut näkösällä. Ei vielä ainoatakaan kävijää; hän oli masennuksissaan ja pahotteli muuttoansa. Mutta onni kääntyi nyt äkkiä. Johtavien porvarien puolisot alkoivat huomautella hänelle:
— Tulkaa meille nousevan viikon maanantaina — mutta älkää siitä vielä kellekään puhuko. Me aijomme rakennuttaa.
Hän sai yksitoista kutsua sinä päivänä. Illalla hän kirjoitti tyttärelleen ja purki hänen kihlauksensa ylioppilaan kanssa. Hän sanoi tyttärensä kelpaavan penikulmaa korkeammalle kuin tuollaiseen liittoon.
Pankkiiri Pinkerton ja pari, kolme muuta varakasta miestä suunnitteli maataloa — mutta he odottivat. Tuollaiset eivät nylje karhuansa ennenkuin se on ammuttu.
Wilsonit hautoivat upeata uutuutta — pukutanssiaisia. He eivät antaneet suoranaisia lupauksia, vaan kertoivat koko tuttavapiirilleen kaikessa hiljaisuudessa, että he ajattelivat sellaista hommaa ja arvelivat sen panevansa toimeen — "ja jos sen teemme, niin tietysti kutsumme teidät".— Ihmiset olivat kummissaan ja sanoivat toisilleen: — Mutta ihanhan ne ovat järjiltään, nuo köyhät Wilsonit — eihän heiltä sellaisiin varoja liikenisi. — Noista yhdeksästätoista rouvasesta huomautti useakin miehelleen: — Se on hyvä aatos; me pysymme alallamme, kunnes heidän vaivainen yrityksensä on nähty, ja sitten me panemme toimeen sellaiset pukutanssiaiset, että kerrankin saavat oikein hävetä.
Päivä kului toisensa perästä, ja vastaisen rahanhaaskauksen luettelo piteni pitenemistään; tuhlaus kävi yhä hurjemmaksi, hupsummaksi ja huikentelevaisemmaksi. Alkoi näyttää siltä kuin tahtoisi jokainoa noista yhdeksästätoista sekä panna menemään kaikki neljäkymmentätuhatta dollariansa ennen maksupäivää että vielä velkaantua siitä ylitsekin. Jotkut kevytmielisemmät eivät pysähtyneet suunnittelemaan tuhlauksiansa, vaan todella tuhlasivatkin — velaksi. He ostelivat rakennus-aloja, kiinnityskirjoja, maatiloja, arvopapereita, hienoja vaatteita, hevosia sekä yhtä ja toista muuta, suorittaen käsirahan ja muusta antaen tunnusteen — kymmenelle päivälle asetetun. Piankin palasi maltillinen jälkiharkinta, ja Halliday havaitsi, että monien ihmisten kasvot alkoivat ilmaista jäytävää tuskallisuutta. Taaskin oli hän ymmällä eikä tiennyt, miten sen selittää. — Wilcoxin kissanpoikaset eivät ole kuolleet, koskeivät ole syntyneet; kukaan ei ole jalkaansa taittanut; anopeissa ei ole mitään harvennusta sattunut; mitään ei ole tapahtunut — käsittämätön salaisuus kerrassaan.
Oli toinenkin mies ällistyksissään — pastori Burgess. Päiväkausia näyttivät ihmiset kaikkialla häntä seuraavan tai vaanivan, ja milloin hän vain osui yksikseen, ilmestyi varmasti joku noista yhdeksästätoista, sujautti vaivihkaa kirjekuoren hänen käteensä, kuiskasi: —- Avattavaksi kaupungintalolla perjantai-iltana — ja katosi sitten kuin rikollinen. Hän arveli kultasäkin kenties saavan yhden tavottelijan; epäiltävää oli sentään sekin, kun Goodson oli kuollut. Mutta kertaakaan ei hänen mieleensä juolahtanut, että koko tuo liuta saattoi olla tavotteliioita. Suuren perjantaipäivän viimein koittaessa hän laski saaneensa yhdeksäntoista kirjekuorta.
III.
Kaupungintaloa ei ollut konsanaan nähty upeammassa asussa. Suojaman päässä sijaitsevan lavan tausta oli prameasti verhottu lipuilla; seiniä koristelivat viirikiehkurat, lehterien edustat olivat liputetut, pilarit oli kääritty lippuihin. Tämä kaikki teho oli tähdätty toispaikkakuntalaisia varten, joita arvattiin lukuisasti saapuvan, suureksi osaksi sanomalehtien edustajia. Tilat olivat täynnä. Vakinaiset 412 istumasijaa olivat tilatut, välikäytäviin ahdatut 68 ylimääräistä tuolia anastettiin heti, lavan portaille sulloutui väkeä mikäli mahtui, muutamat huomattavat vieraat saivat sijansa lavalla, ja tämän edustalle ja sivuille hevosenkengän muotoon asetettujen pöytien ääreen kasautui aimo parvi joka taholta ilmestyneitä erityiskirjeenvaihtajia. Yleisö oli parhaiten puettu mitä kaupunki vielä oli aikaan saanut. Oli nähtävissä moniakin kutakuinkin kalliita pukuja, ja useat niihin somistautuneet naiset olivat näköjään tottumattomia sellaisiin vaatetuksiin. Sen havainnon olivat ainakin kaupunkilaiset tekevinään, mutta se käsitys saattoi johtua pelkästään siitä tiedosta, että nuo naiset eivät koskaan ennen olleet moisia pukuja käyttäneet.
Kultasäkki oli nostettu pienelle pöydälle lavan etualalle koko yleisön nähtäviin. Suuri enemmistö tuijotteli sitä hehkuvalla innolla, suuta vettävällä, kaihoisella ja mielenkuohuisella innolla; yhdeksäntoista pariskunnan vähemmistö silmäili sitä hellästi, rakastavasti, holhoovasti, ja tämän vähemmistön miespuolisko hoki itsekseen liikuttavia, valmistamattomia pikku puheita kiitollisuutensa ilmaisuksi kuulijakunnan suosionosoituksista ja onnitteluista; pianhan piti heidän nousta sellaisia sanoja lausumaan. Tuon tuostakin joku näistä kaivoi paperilapun liivintaskustaan ja salavihkaa vilkaisi sitä muistinsa virkistämiseksi.