Mutta ajan mittaan Hadleyburg viimein kovaksi onnekseen loukkasi erästä sitä kautta kulkevaa muukalaista — mahdollisesti tietämättään, varmastikin välittämättään, sillä Hadleyburg oli itsekylläinen eikä piitannut rahtuakaan muukalaisista tai heidän mielipiteistään. Olisi kuitenkin ollut hyvä tehdä poikkeus tähän yhteen nähden, sillä hän oli katkera ja kostonhimoinen mies. Kautta kokonaisen vuoden harhailujen hän hautoi kärsimäänsä vääryyttä ja yritteli kaikkina joutohetkinään keksiä sille riittävää hyvitystä. Moniakin suunnitelmia hän sommitteli, ja hyviä ne olivat jokainen, mutta yksikään ei ihan kyllin perinjuurinen. Kehnoimmatkin niistä olisivat tuottaneet tärviötä monen monituiselle yksilölle, mutta hänen vehkeensä piti kohdata koko kaupunkia, ainoatakaan asujanta koskemattomaksi säästämättä. Vihdoin hänen mieleensä johtui oivallinen aatos, sykähdyttäen hänen sydäntään ilkimielisellä ilolla. Hän kävi siitä oitis laatimaan suunnitelmaansa, itsekseen sanoen: "Se keino tepsii — minä lahjon kaupungin."
Kuutta kuukautta myöhemmin hän läksi Hadleyburgiin ja saapui kärryillä kello kymmenen tienoissa illalla pankin vanhan rahastonhoitajan talolle. Hän reutoi kärryiltä selkäänsä säkin, hoippui sitä kantaen pihan yli ja koputti ovelle. Naisen ääni virkahti: — Sisään. — Hän astui huoneeseen ja laski säkkinsä rautauunin loukkoon, kohteliaasti huomauttaen vanhalle rouvalle, joka lampun ääressä luki "Lähetyssanomia":
— Istukaa vain, rouva hyvä, en teitä häiritse. Kas noin — nyt se on jokseenkin hyvässä piilossa; tuskin tietäisi siinä mitään olevankaan. Saanko toviksi tavata miestänne, hyvä rouva?
Ei, hän oli mennyt Brixtonissa käymään, palatakseen kenties vasta aamulla.
— Vai niin, hyvä rouva; no, eipä sillä väliä. Halusin vain jättää tuon säkin hänen huostaansa, luovutettavaksi oikealle omistajalleen, kun se löytyy. Minä olen vieras; hän ei minua tunne; pistäysin vain täksi iltaa kaupunkiin suorittamaan tehtävän, joka on ollut kauvan mielessäni. Asiastani olen nyt valmis; lähden hyvillä mielin ja hiukan ylpeissänikin, ettekä minua enää milloinkaan näe. Säkkiin on kiinnitetty paperilappu, joka selittää kaikki. Hyvää yötä, rouva.
Vanhaa rouvaa pelotti salaperäinen, kookas muukalainen, joten hän oli tämän poistumisesta hyvillään. Mutta hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän astahti kiireesti säkin luo ja sieppasi lampun valoon paperin. Kirjelmä alkoi seuraavasti:
JULKAISTAVAKSI, tai etsittäköön oikea mies yksityisellä tiedustelulla — minun puolestani sopii menetellä kummin päin tahansa. Tämä säkki sisältää satakuusikymmentä naulaa neljä luotia rahaksi lyötyä kultaa —
— Hyväinen aika, eikä ole ovi lukossa!
Mrs. Richards syöksähti vapisevana ovelle ja lukitsi sen, veti sitten alas ikkunankaihtimet ja seisoi siinä säikkyneenä, tuskaannuksissaan ja vaivaten aivojaan älytäkseen vielä jotakin muuta varokeinoa itsensä ja aarteen paremmaksi turvaamiseksi. Hän kuunteli tuokion, murtovarkaita vaanien, antausi sitten uteliaisuuden valtaan ja palasi lampun ääreen lukemaan kirjeen loppuun:
"Olen muukalainen ja lähden piakkoin takaisin omaan maahani, jäädäkseni sinne ainiaaksi. Olen Amerikalle kiitollinen siitä, mitä olen sen hoivassa saanut pitkään elellessäni tähtilipun alla. Ja eräälle sen kansalaiselle — Hadleyburgin asukkaalle — olen erityisen kiitollinen pari vuotta takaperin kokemastani suuresta avuliaisuuden teosta. Kahdestakin oikeastaan. Selitän sanani. Minä olin peluri. Olin, sanon: Olin häviöön suistunut peluri. Saavuin tähän pikku kaupunkiin yöllä, nälissäni ja pennittömänä. Anoin apua — pimeässä; minua hävetti kerjätä päivänvalolla. Pyysin oikealta mieheltä. Hän antoi minulle kaksikymmentä dollaria — toisin sanoen, antoi minulle elämän, kuten siitä minä ajattelin. Hän antoi minulle myöskin varallisuuden, sillä siitä rahaerästä minä pelipöydän ääressä rikastuin. Ja lopuksi on hänen minulle lausumansa huomautus säilynyt mielessäni tähän päivään asti ja vihdoin voittanut minut, siten pelastaen siveellisen kuntoni tähteet: minä en enää pelaa. Minulla ei nyt ole käsitystäkään siitä, kuka se mies oli, mutta tahdon hänet löydettäväksi, tahdon toimitettavaksi hänelle tämän rahasumman — antakoon sen muille, heittäköön menemään tai pitäköön, miten vain haluaa. Se on pelkästään minun tapani osottaa kiitollisuuttani häntä kohtaan. Jos voisin viipyä, niin etsisin hänet käsille itse; mutta eipä hätää, kyllä hän löytyy. Tämä on rehellinen kaupunki, lahjomaton kaupunki, ja tiedän voivani pelkäämättä luottaa siihen. Tuo mies voidaan todeta siitä huomautuksesta, jonka hän minulle lausui; uskon varmasti, että hän muistaa sen.