— Tämän salaisuuden kavalsi hänelle palvelijattareni —
— Kukaan ei ole minulle mitään kavaltanut —
— Ja silloin hän menetteli luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti; hän katui pelastavaa ystävällisyyttään ja paljasti minut — kuten ansaitsin —
— En ikinä! — Minä vannon —
— Kaikesta sydämestäni annan hänelle anteeksi.
Burgessin kiihkeät vastaväitteet kaikuivat kuuroille korville; kuoleva mies vaipui ikuiseen uneensa, tietämättä jälleenkin tehneensä Burgess-paralle vääryyttä. Seuraavana yönä kuoli vanha rouva.
Yhdeksästätoista pyhästä oli viimeinenkin sortunut kirotun säkin uhriksi; kaupungilta oli riistetty viimeinenkin riekale entistä loistonlippuansa. Sen suru ei ollut näkyisä, mutta se oli syvä.
Rukouksilla ja anomuksilla saatiin lainlaatijakunnaita lupa muuttaa Hadleyburgin nimi — enpä sanokaan miksi — ja jättää sana pois tunnuslauseesta, joka oli monien sukupolvien ajan somistanut kaupungin virallista sinettiä.
Se on jälleenkin rehellinen kaupunki, ja varhain on sen miehen noustava, joka sen toistamiseen torkahtamasta tapaa.