"Ah, teidän hyvä armonne, älkää pyytäkö että vastaan. Eihän käy laatuun, että semmoinen kuin minä sanoisin mitään tästä."
"Sitten tahdon minä sanoa sen. Sinulla on samat hiukset, samat silmät, sama ääni ja samat liikenteet, sama muoto ja ruumiinrakennus, samat kasvot ja sama katsanto kuin minulla. Jos molemmat olisimme alasti, ei kukaan voisi sanoa, kumpiko on Walesin prinssi. Ja nyt kun minä olen puettu niinkuin sinä olit puettu, niin tuntuu siltä kuin voisin vielä selvemmästi tuntea mitä tuo raaka sotamies — Kuules, eikö tämä ole mustelma siitä sinun kädessäsi?"
"On, mutta se on joutava asia, ja tietäähän teidän korkeutenne, että sotamies raukat — - —"
"Älä hiiskukaan! Se oli häpeällinen ja julma työ häneltä!" huusi pikkuinen prinssi, polkien paljaalla jalallaan lattiaa. "Jos kuningas — Pysy siinä kunnes tulen takaisin! Se on komentosana."
Silmänräpäyksessä oli hän eräältä pöydältä siepannut erään kansalliskalun ja sänttäsi ulos ovesta ja linnanpihan poikki liehuvissa repaleissaan, posket punaisina ja silmät leimuavina. Heti tultuaan suurelle portille, tarttui hän rautaristikkoon ja koetti vavahuttaa sitä ja huusi —
"Auki! Auki portit!"
Sotamies, joka oli pidellyt Tomia pahoin, totteli heti. Ja kun prinssi sänttäsi ulos portista, puoleksi tukehtuneena kuninkaallisesta vihasta, antoi hälle sotamies oivallisen korvapuustin, joka pani hänet vyörymään pari kertaa maantiellä, ja sanoi —
"Siinä saat sinä kerjäläissikiö, siitä mitä saatoit mulle hänen korkeudeltaan."
Kansanjoukko ulvoa nauroi minkä jaksoi. Prinssi nousi äkkiä ylös mudasta ja sänttäsi vahtimiehen kimppuun, huutaen —
"Minä olen Walesin prinssi, minun henkeni on pyhä, ja sinun pitää hirteen, koska olet koskenut minuun."