Mutta vähitellen kävit hänen hämmentyneet ja tuskalliset ajatuksensa kuitenkin jonkunmoiselle tolalle ja kokoontuivat sitten Edithin ympäri. Hän aprikoitsi koko hänen käytöstänsä ja punnitsi sitä kaikin puolin, mutta ei voinut sitä tyydyttävästi selittää. Tunsiko Edith hänet? — tai eikö tuntenut? Se oli mitä pulmallisin kysymys ja pani hänet ymmälle pitkäksi aikaa; mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen vakuutukseen, että Edith oli hänet tuntenut ja ymmärrettävistä syistä kieltänyt hänet. Hän mieli nyt saada hänen nimensä kerrassaankin kirotuksi, mutta tämä nimi oli niin kauan ollut pyhä Miles Hendon'ille, että hän ei saanut kieltänsä sitä kurittamaan.
Likaiset ja ryysyiset vankilaviltit päällään viettivät Hendon ja kuningas levottoman yön. Vanginvartijaa oli näet lahjottu varustamaan muutamat vangeista juomatavaroilla; luonnollisena seurauksena oli rivot laulut, tappelut, kiljumiset ja kiroukset. Viimein, vähän aikaa puoliyöstä, karkasi eräs mies erään vaimon kimppuun ja oli melkein tappaa hänet lyömällä häntä päähän käsiraudoilla, kun vanginvartija ennätti väliin. Vartia sai näet rauhan palautetuksi antamalla miehelle aimo iskut päähän ja hartioihin — siihen lakkasit mässäämiset. Ja jokaisella oli tilaisuus nukkua jolle ei käynyt vaivaksi noiden kahden haavoitetun ulina ja mulina.
Seuraavan viikon kuluessa olit yöt ja päivät ylenmäärin yks'toikkoiset, eikä tapahtunut mitään tärkeämpää. Miehiä, joiden naamat Hendon muisti selvästi tai epäselvästi, tuli päivin töllöttämään "petturia", ivaamaan ja solvaisemaan häntä; ja öisin jatkettiin juominkia ja mässäämistä suurimmalla säännöllisyydellä. Kuitenkin tuli viimein vähän muutosta. Vartia toi sisään erään vanhan miehen ja sanoi hänelle —
"Se roisto on tässä huoneessa — — vilkaiseppas vanhoilla silmilläs ja sano kuka se on, jos voit."
Hendon katsahti ylös ja tunsi iloisen tunnelman ensi kertaa siitä, kun oli tullut vankeuteen. Hän sanoi itsekseen: "Tämähän on Blake Andrews, joka koko elinaikanaan on palvellut isäni talossa — hyvä ja rehellinen sielu, joll'on sydän paikallaan. Semmoinen oli hän ennen. Mutta kukaan ei ole uskollinen enää; kaikki ovat valehtelijoita. Tämä mies minut tuntee ja kieltää minut kuin kaikki muutkin."
Vanha mies katseli ympärilleen huoneessa, katseli jokaista naamaa vuorostaan ja sanoi lopuksi —
"Eipähän tääll' oo muita kuin lurjuksia ja mierolaisia ja maankiertäjiä
Missä hän on sitten?"
Vartia nauroi.
"Tässä", sanoi hän. "Katso tarkoin tätä härkää ja sano tuumas."
Vanhus tuli lähemmäs, katsoi Hendoniin kauvan ja vakavasti, pudisteli sitten päätään ja sanoi —