"Tehkää hyvin, sir, ja seuratkaa minua".
Hendon seurasi mutisten itsekseen: "Jos en nyt olisi vaelluksella kuolemaan ja tuomioon, ja jos minun ei sopisi tuhlata uusia syntejä, niin tahtoisin minä, totta tosiaan, kuristaa tuon konnan hänen ivallisesta kohteliaisuudestaan."
Molemmat kävit nyt väkirikkaan pihan poikki ja tulivat linnan suurelle sisäänkäytävälle, jossa upseeri kumartaen jätti Hendonin komealle virkamiehelle, joka vastaanotti hänet suurimmalla alamaisuudella ja vei hänet suuren salin läpi, jossa oli riveissä pitkin molempia pitkiä-seiniä loistavat lakeijat (jotka kumarsivat syvään sitä mukaa kuin nämä kaksi kulkivat ohitse, mutta purskuivat pidätettyyn naurun-hirnumiseen, meidän linnunpelätyksemme käännettyä heihin selkänsä), ja siitä marssittiin leveitä rappusia myöten, jossa liikkui hienoa, ylhäistä väkeä, marssittiin sisään suureen huoneeseen, jossa opastaja raivasi Hendonille tietä Englannin kokoontuneen aatelin läpi, teki sitten uuden kumarruksen, muistutti häntä ottamaan hatun päästään ja jätti hänet keskelle huonetta, kaikille silmäiltäväksi, kaikille rypistettäväksi otsaa ja kaikille ivallisesti ja pilkallisesti hymyiltäväksi.
Miles Hendon oli aivan hämillään. Tuossa istui nuori kuningas kunniakatoksen alla ainoastaan viisi askelta hänestä. Hänen majesteettinsa oli kääntänyt painuneen päänsä sivulle päin, puhutellakseen erästä inhimillistä riikinkukkoa — herttuaa kenties. Hendon tuumasi, että olihan katkeraa kyllä tulla tuomituksi kuolemaan miesikänsä täysissä voimissa tämmöistä julkista nöyryytystä ilmankin. Hän toivoi kuninkaan tekevän siitä lopun — sillä muutamat ihmiset, jotka seisoivat häntä lähinnä, rupesit käymään kovin tunkeileviksi. Samassa kuningas kohoitti hieman päätänsä, ja Hendon sai tilaisuuden katsella häntä kasvoihin. Mitä hän näki — s'oli suorastaan paiskata hänet maahan! Kuni kivettyneenä paikalleen katsoa töllisteli hän kauniita nuorekkaita kasvoja; huudahti sitten — "Pyhä Jumala! Tuossahan istuu istuimellaan kuningas unelmain ja varjojen valtakunnassa!"
Hän mumisi muutamia katkaistuja lauseita yhä hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa. Sitten hänen silmänsä kääntyivät ja vaelsivat valtavasta ihmisryhmästä muihin aloihin suurta salia, ja hän lausui itsekseen: "Mutta tämähän kaikki on totta — ihan täydellä todella onkin se totta — eikä ensinkään unta."
Taas tuijotti hän kuninkaaseen — ja ajatteli: "Onko tää unta? … vai onko hän todellakin Englannin kuningas eikä se turvaton Hupsulan Tommi parka kuin minä luulin — kuka selittää mulle tään arvoituksen?"
Yhtäkkiä nousi aatos hänen aivoissaan, hän meni seinälle, sieppasi tuolin, kantoi sen takaisin, iski sen lattiaan ja istui sen päälle!
Yleinen harmin hämmästys nousi, törkeä käsi paiskautui häneen ja eräs ääni huusi —
"Ylös, sinä siivoton narri! — istutko kuninkaan läsnä-ollessa?"
Melu nosti kuninkaan huomion. Hän ojensi suojellen kätensä ja lausui —