"Jos hän nyt olisi petturi ja sanoisi itseään prinssiksi, niin se olisi luonnollista, se olisi paikallaan. Mutta onkohan koskaan nähty petturia, joka, sittenkun häntä on sanonut prinssiksi itse kuningas, prinssiksi hovi, prinssiksi kaikki, olisi kieltänyt tämän arvonsa ja väitellyt tätä ylennystään vastaan? Ei! St. Swithin'in sielun kautta, ei! Tämä on oikea prinssi, käyneenä hulluksi!"
SEITSEMÄS LUKU.
Tomin ensimmäiset kuninkaalliset päivälliset.
Vähän päälle kello yhden iltapäivällä alistui Tom nurisematta määräykseen pukeutua päivälliseksi. Hän näki nyt itsensä puettuna yhtä ylpeästi kuin ennen, mutta kaikki oli toista, kaikki erilaista, kauluksesta sukkiin asti. Hän saatettiin suoraa päätä suurella komeudella tilavaan, hienoon huoneeseen, jossa pöytä oli valmiiksi katettuna yhtä varten. Sen tarvekalut olit paksua kultaa ja kaavauksilla koristetut, jotka tekivät ne arvaamattoman kalliiksi, sillä ne olit Benvenuton teosta. Huone oli puoleksi täynnään aatelisia palvelijoita. Eräs hovipappi lueskeli pöytärukouksen, ja Tom tuumasi heti ryhtyä ruokiin, sillä nälkä oli kauvan häntä kiusannut. Mutta häntä keskeytti tässä Berkeley'n kreivi, joka kiinnilti ruokaliinan hänen kaulaansa; sillä tuo tärkeä toimi Walesin prinssin ruokaliinan pitäjänä oli perinnöllinen tämän aatelisherran perheessä. Tomin juomanlaskija oli saapuvilla ja kerkesi jokaisen hänen yrityksensä edelle koettaa auttaa itseänsä viininjuonnissa. Hänen korkeutensa Walesin prinssin ruoanmaistaja oli myös siellä, valmiina käskystä maistelemaan jokaista luulonalaista ruokalajia ja, jos siksi kävi, tulemaan myrkytetyksi. Hän oli ainoastaan jonakuna koristavana lisäkaluna tähän aikaan, ja harvoin häntä kutsuttiin toimittamaan virkaansa; mutta oli ollut aikoja, eikä niin monta miespolvea sitten, jolloin ruoanmaistajan toimella oli vaaransa, ja jolloin se ei ollut niinkään haluttuna kunniavirkana. Näyttää tosiaan kummalliselta, miksi sitä ei annettu jollekin koiralle; mutta kuninkuuden keinot ja temput ovatkin jotakuinkin kierot. My lord d'Arey, Ensimmäinen Kamariherra, oli niinikään siellä, taivas ties mitä tekemässä; mutta siellä hän oli — sanalla sanoen. Lordi Ylin Kyökkiherra oli siellä ja seisoi Tomin tuolin takana, katsoen yli juhlallisuuden, jota johti lordi Suur-Muonanhankkija ja lordi Pää-Kokki, jotka seisoivat lähellä. Paitsi näitä oli Tomilla kolmesataa kahdeksankymmentä neljä palvelijaa, mutta he eivät tietysti olleet kaikki sisällä, ei edes neljättä osaa. Tom sentähden ei tietänyt, että heitä oli olemassakaan.
Kaikki läsnäolijat olit saaneet läksyksi muistaa, että prinssi oli satunnaisesti kipeä päästään, ja että heidän tuli huolellisesti välttää kaikkea kummaksumista hänen oikuistaan. Nämä "oikut" olivat pian heidän nähtävinä, mutta ne herättivät heidän surkutteluaan ja suruaan, eikä suinkaan mitään naurua. Se oli heille kova murhe nähdä rakkahaisen prinssinsä sillä lailla iskettynä.
Tom parka vei ruoan suuhun paraasta päästä sormillaan; mutta ei kenkään nauranut sille taikka edes näkynyt sitä hoksaavan. Hän tutkiskeli ruokaliinaansa uteliaisuudella ja syvällä hartaudella, sillä olipa se hyvin hienoa ja kaunista tekoa. Sitten sanoi hän yksinkertaisesti —
"Ottakaa se pois, minä pyydän, etten tapaturmassa satu sitä likaamaan."
Perinnöllinen Ruokaliinan-Säilyttäjä otti sen pois nöyryyden osoituksilla ja virkkamatta sanaakaan vastaan.
Tom tarkasteli nyt suurella innolla nauriit ja salaatin, ja kysyi, mitä ne oikeastaan olit, ja olivatko ne syötävää, sillä se oli vielä jotenkin uutta, että oli ruvettu viljelemään näitä aineksia Englannissa eikä tuotu niitä ylellisyystavarana Hollannista.[3] Hänen kysymykseensä vastattiin syvällä vakavuudella, eikä kukaan näyttänyt hämmästyneeltä. Lopetettuaan jälkiruoat, täytti hän taskunsa pähkinöillä; mutta ei kenkään näkynyt sitä huomaavan tai osoittavan hämmästystä. Mutta seuraavassa hetkessä oli hän itse hämmästynyt siitä ja näytti olevan kovin mielipahoillaan; sillä tämä oli ainoa palvelus, jonka hän oli saanut tehdä omilla käsillään koko aterian aikana, eikä hän epäillyt nyt tehneensä jotakin hyvin sopimatonta ja epäprinssillistä. Tällä hetkellä alkoi hänen nenänsä jänteret värähtää ja tämän jäsenen nippu vähän nousta ja käydä ryppyyn. Tätä jatkui yhä, ja Tom rupesi osoittamaan kasvavaa tuskistusta. Hän katsoi rukoilevasti ensin yhtä, sitten toista lordia hänen ympärillään, ja kyyneleet tulit hänen silmiinsä. Kauhistus kasvoissaan juoksivat nämä esiin ja pyysivät tietää mikä häntä vaivasi. Tom vastasi oikein ahdistuneena —
"Minä pyydän anteeksi teiltä, mutta minun nenäni syhyy niin julmasti. Mitä vaatii yleinen tapa tässä pulassa? Sanokaa joutuun, mä rukoilen, sillä en totta maar kauvan voi tätä kestää."