Uusi torvien soitto kaikui sisältäpäin; ja prinssin eno, tuo sittemmin niin mahtava Sommerset'in herttua, astui portista ulos, puettuna "takkiin mustasta kullatusta kirjosilkistä ja vaippaan tulipunaisesta satiinista, joka oli kullalla kirjaeltu ja hopeaisella verkolla päällystetty." Hän kääntyi takaisin, riisui höyhentöyhtöisen päähineensä, kumartui syvimmässä nöyryydessä ja alkoi astua taaksepäin, kallistuen kumarruksiin joka askeleelta. Taasen kaikui torvisoitto kaikumistaan ja sitten juhlallinen julistus: "Tie auki korkealle ja voimakkaalle lord Edward'ille, Wales'in prinssille!" Korkealle ilmaan linnan muureista lensi ylös pitkä jono punaisia tulen kieliä, ja tykit jyrisivät. Tuo sullottu maailma joella puhkesi valtavaan tuliaispauhinaan, ja Tom Canty, tämän kaiken esine ja sankari, ilmestyi nähtäviin ja kumarsi kevyesti ruhtinaallista päätään.
Hän oli "loistavasti puettu jakkuun valkoisesta satiinista, joka oli varustettu etupuolella purppurisekaisesta hopeaharsosta, täytettynä jalokivillä ja reunustettuna kärpännahalla. Tämän päällä oli hänellä vaippa valkoisesta kullatusta kankaasta, varustettuna kolmisulkaisella höyhentöyhtöllä, reunustettuna sinisellä satiinilla, täytettynä helmillä ja kalleilla kivillä ja kiinnitettynä hohtokivisoljilla. Hänen kaulassaan riippui sukkarihman tähti ja useampain ulkomaisten ruhtinasten ritarikuntain merkkiä;" ja missä ikään valo sattui häneen, salamoivat hohtokivet lumoavalla loistolla. Oi Tom Canty, syntyneenä viheliäisessä hökkelissä, kasvatettuna Londonin katuojissa ja tottuneena repaleihin, likaan ja kurjuuteen, mikä näytelmä onkaan tämä!
KYMMENES LUKU.
Prinssin vastukset.
Jätimme John Cantyn vetämään todellista prinssiä mukanaan Offal Courtiin. Meluisa ja riemukas joukko häntä seurasi kantapäissä. Ainoastaan yksi oli koko laumassa, joka uskalsi puolustavan sanan vanki paran hyväksi, ja hänestä ei kukaan huolinut: tuskimpa häntä kuulikaan kukaan; niin kova oli melu. Prinssi taisteli taistelemistaan vapautensa puolesta ja riehui kärsimäänsä kohtelua vastaan, kunnes John Canty menetti viimeisenkin malttinsa ja äkillisessä raivossa siemautti tammisen sauvansa prinssin pään yli. Pojan ainoa puolustaja sänttäsi esiin pidättämään miehen kättä, ja isku kohtasi hänen omaan ranteeseensa. Canty ärjäsi —
"Mitä sinun tähän tulee? Mitä? Tuossa saat vaivastasi"
Tammisauva sattui välittäjän päähän. Huokaus kuului, ja himmeä möhkäle vaipui maahan rahvaan jaloissa ja makasi seuraavassa hetkessä siinä yksinään pimeässä. — Joukko ahdisti ahdistamistaan eikä antanut tämän pienen välikohtauksen häiritä huviaan.
Kohta sen jälkeen oli prinssi John Cantyn asunnossa, ja sen ovi oli suljettu katselijoilta. Pullon suuhun pistetyn talikynttilän valossa koetti hän eroittaa rajapiirteet tuosta inhoittavasta luolasta ja asukkaista siinä. Kaksi likasta tyttöä ja eräs keski-ikäinen vaimo istuivat kyyristyneinä seinää vasten loukossa, näöltään eläimiä, jotka olit tottuneet raakaan kohteluun, ja odottaen ja peljäten sitä nytkin. Toisesta loukosta tirkisteli kuihtunut vanha noita-akka harmaissa siirohiuksissa ja pahanilkisillä silmillä. John Canty sanoi akalle —
"Ootahan! Tääll' on jotain hirveän hauskaa. Älähän nyt pilaa juttua, ennenkun oot saanut hauskuutes siitä; sitten voit koukistaa kourasi miten tahot. — Tuu tänne, klupu. Haastappas se hulluus vielä kerta, jollet oo sitä unohtanut. Sano nimes. Kuka oot sä?"
Tämä ajoi veren vielä kerran solvaistun prinssin poskille, ja hän heitti vakavan ja närkästyneen silmäyksen miehen kasvoihin, sanoen —