"En uskaltanut, Huck. Kuulin jonkun lentävän sivutseni, mutt' en tiennyt kuka s'oli — pimeässä. Olishan se voinut olla sinä, olishan se voinut olla Jim."
S'oli justiin Tom Sawyerin tapaista — aina kuin pata ässä. Hän ei tahtonut kömpiä ylös, ennenkun tiesi missä professori oli.
Myrsky pauhasi nyt kaikin voimin, ja s'oli oikein hirvittävää, kun ukkonen jyrisi ja riehui ja salamat iskivät ja tuuli vinkui ja viuhui köysissä ja vesi vuoti virtana alas. Toisena hetkenä ei voinut nähdä omaa kättään, toisena taas voi räknätä langat takin hihassaan ja nähdä koko erämaan piehtaroivia ja pilviin syöksyviä aaltoja ikäänkuin sadeharson läpi. Tommonen rajuilma on mitä hupaisinta maailmassa, mutt' ei se kuitenkaan ole oikein hauskaa, kun venyy ylhäällä ilmassa eikä tiedä miss' ollaan ja tuntuu vähän märältä ja ikävältä — kun vast'ikään kuolema on käynyt talossa.
Me istuttiin siellä kyyristyneinä keulassa ja puhuttiin hiljaa professorista, ja me oltiin pahoillamme hänestä ja pahoillamme siitä, kun ihmiset olit pitäneet häntä pilkkanansa ja menetelleet niin koiramaisesti hänen kanssaan, juur kun hän oli pannut parastansa ja kun hänellä ei ollut mitään ystävää tai ketään, joka olis rohkaissut häntä ja estänyt häntä hautomasta järkeänsä pilalle. Siell' oli koko joukko vaatteita ja vilttejä ja muuta moskaa perässä, mutta me tuumattiin ett' ennemmin sais sataa päällemme kuin me mentäis tohrimaan sinne. S'olis, katsokaas, ollut niin ilkeää olla siellä, missä vielä hajahti kuolleelta. Jim sanoi ennemmin liottuvansa velliksi kuin hän menis sinne mukamas ja törmäis yhteen kummituksen kanssa salamain välissä. Hän sanoi aina tulevansa kipeäks, jos hän sais nähdä kummituksen, mutt' että hän mukamas kuolis, jos häneen koskis joku semmonen.
VIIDES LUKU.
Me tuumittiin nyt kaikellaisia matkatuumia, mutt' ei sovittu. Minä ja Jim me tahdottiin, että käännyttäis takasin ja mentäis kotiin, mutta Tom väitti, että kun tulis päivä, niin nähtäis miss' oltiin, ja jos oltais liki Englantia, niin me voitais reissata sinne ja sitten tulla takasin oikeassa laivassa, ja sitten me kerskattais matkastamme.
Sydänyön aikaan lauhtui tuuli ja kuu tuli taivaalle ja valais valtameren, ja meille rupes tuntumaan olo mukavaks ja meille tuli uni; ja me pantiin maata penkeille ja nukuttiin eikä herätty ennenkun aurinko pisti silmiin. Meri kimmelsi kuin jalokivet ja ilma oli korea, ja pian oli vaatteemmekin kuivat.
Me mentiin peräpuoleen saamaan vähä aamiaista, ja mitä nähtiin me ens? Joo, siellä paloi hämärä kynttilä kompassissa muutaman kaapun alla. Tom hämmästyi. Sitte hän sanoi:
"Te tiedätte varsin hyvin mitä tuo merkitsee. Se merkitsee, että jonkun ihmisen pitää pitää vahtia ja tyyrätä tätä ilmalaivaa niinkuin muutakin laivaa, taikka se ajelehtii sinne tänne, ihan tuulen mukaan."
"No", sanoin minä siihen, "minne s'on ajellut sitte — sittekun — kun tuo tapaturma tapahtui?"