Sitten tuli hirveän pimeä ja minä luulen, ett' olis voinut räknätä sataan tuhanteen, ennenkun seuraava leimaus tuli. Kun se viimein tuli, näin mä Jimin makaavan polvillaan, kyynärpäät nojaten arkkua vastaan ja kädet naamallaan, ja hän itki. Ennenkun ennätin tirkistää reilingistä ulos, oli pimeä taas, ja minä olin melkein iloissani, kun en voinut nähdä mitään. Mutta kun sitten seuraava leimaus tuli, olin minä varuillani ja näin, kun näinkin, jonkun heiluvan köysitikkailla tuulessa, ja s'oli Tom!
"Tuu ylös!" huusin mä — "tuu ylös, Tom!"
Hänen äänensä oli niin heikko ja tuuli piti semmosta elämää, etten voinut kuulla mitä hän sanoi, mutta mä luulen hänen kysyneen oliko professori siell' ylhäällä. Huusin täyttä kurkkua:
"Ei; hän on meren pohjassa! Tuu ylös! Miten voin auttaa sinua?"
Tämä tietysti pilkkosen pimeässä.
"Kelle hoilaat, Huck?"
"Tomille."
"Kuinka voit sä menetellä noin, ku tiiät että Tommi rukka — —" Silloin kirkui hän yhtäkkiä vallan kauheasti ja viskas kallonsa ja käsivartensa takaperin ja kirkui taas; sillä samassa tuli, kun tulikin, kirkas leimaus luistaen, ja hän ojensi kallonsa juur nähdäkseen Tomin kallon, kalpeana kuin lumi, pistävän framille reilingin yli ja tuijottavan häntä suoraan naamaan. Hän luuli tietysti Tomin kummittelevan.
Tom kapus veneeseen, ja kun Jim näki että s'oli hän, halaili hän häntä, ja kuolas hän hänet aivan tulvilleen ja lellitteli jos jonkinlaisia lempinimiä hälle ja hassutteli hänen kanssaan kuin hullu, niin ilonen hän oli. Minä sanoin:
"Miks' et tullut heti, Tom? Mintähen sä viivyit?"