"Te tahotte minusta päästä. Älkää koittakokaan kieltää."
M'ei tietty mitä sanoa, niin että m'oltiin vaiti eikä haastettu hiiskaustakaan.
Hän meni peräpuoleen ja istui, mutta tuosta asiasta ei hän tahtonut päästä. Silloin tällöin hän halkasi jonkun sanan ja koki saada meitä vastaamaan, mutta me ei vastattu.
Nyt kävi yhä ikävämmäks ja tukalammaks ja näytti siltä kuin en vois sitä kestää. Vielä pahemmin oli asiat, kun yö oli tulossa. Tuon tuostakin nipisti mua Tom käsivarteen ja kuiskas:
"Katso!"
Minä tirkistin peräpuoleen ja näin professorin ottavan ryypyn pullosta. En pitänyt tuosta. Pian otti hän toisen kulauksen ja kohta rupes hän laulamaan. Oli pimeä nyt, ja pian oli aivan sysimusta ja tuulikin aika lailla. Hän vain lauloi, lauloi yhä hurjempaan, ja ukkonen rupes käymään ja myrsky vinkumaan ja ulvomaan köysissä, ja oikein s'oli hirvittävää. Oli niin pimeä, ettei me voitu nähdä häntä enään, ja me toivottiin, ettei m'olis voitu häntä kuullakkaan, mutta me voitiin. Sitten hiljeni hän, mutt' ei ollut hiljaa kymmentä minuutia, kun me ruvettiin hänt' epäilemään taas ja toivottiin, että hän alkais melunsa uudestaan, niin että me ainakin tiedettäis missä hän oli. Yhtäkkiä tuli salama, ja me nähtiin hänen pyrkivän ylös, mutta hän oli päissään ja horjahti ja kaatui kumoon. Me kuultiin hänen karjuvan:
"He ei taho Englantiin — hyvä on; minä muutan sitte suunnan. He tahtovat minusta päästä. Hyvä on, kyllä he pääsevät — ja nyt heti paikalla!"
Minä melkein kuolin, hänen noin uhatessaan. Sitten oli hän ääneti taas ja niin kauvan, etten voinut sitä kestää, ja minä tykkäsin, ettei salama tahtonut tulla koskaan enään. Mutta lopuksi tuli kuitenkin oikein mahtava leimaus, ja tuossa hän oli, ryömien nelin kontin tuskin kahta kyynärää meistä. Herra Jumala, kuinka hänen silmänsä mulkoili! Hän tavotteli Tomia käsillään ja sanoi: "mereen sinä tästä!" Mutta oli jo pilkkosen pimeä, ja min' en voinut nähdä, saiko hän Tomista kiinni vai ei, ja Tom oli hiljaa kuin hiiri.
Nyt tuli taas pitkä, kauhea odotus; sitten salamoi taas ja minä näin Tomin pään pyörähtävän veneestä ulos ja katoavan. Hän seisoi köysitikkailla, jotka heilui ilmassa reilingistä. Professori kiljas kovaa ja sänttäs hänen tykönsä, ja heti tuli pilkkosen pimeä taas, ja Jim voivotti: "Voi Tommi herra rukkaa, hän on mennyttä kalua!" ja harppas professoria tavottamaan; mutta professoria ei ollukkaan siellä.
Sitten me kuultiin pari hirvittävää huutoa — ja sitten taas toisen, eikä se ollut niin äänekäs, ja sitten taas toisen, joka kuului alhaalta, ja sitä tuskin enään voi kuulla; ja minä kuulin Jimin sanovan: "Voi, Tommi herra rukkaa!"